Ja hän läksi edellä tallustelemaan kirkkoon, toiset perässä.
Kirkon ovella oli aika tungos ja he huomasivat, ettei sitä vielä oltu avattu. Juuri kun he menivät likemmä kysymään syytä, avattiin se ja kansa pääsi menemään sisään; mutta toisia tuli takaisin, joten menijät eksyivät tovereistaan. Kaksi miestä seisoi seinää vastaan nojaten, puheissa. Toinen oli pitkä ja tukeva, vaaleat, takkuiset hiukset, tylppä nenä — se oli Nuutti Pohjamäki, joka nähdessään Kuusiston väet, pysäytti puheensa ja kävi vähän oudon mukaiseksi, mutta pysyi yhä paikoillaan. Sämundin piti mennä juuri hänen ohitseen ja samalla iski hän häneen silmänsä, mutta eipä painanut Nuuttikaan katsettaan maahan, vaikka se oli epävarma. Nyt tuli Synnöve ja kun hän noin odottamatta näki Nuutin, kävi hän kalman kalpeaksi. Silloin painui Nuutin katse maahan ja hän vetihe pois seinästä, lähteäkseen menemään. Tuskin oli hän kuitenkaan astunut paria askelta, kun hän näki neljän silmäparin tähtäävän itseensä, nimittäin Guttormin, hänen vaimonsa, Ingridin ja Torbjörnin. Puolipyörryksissä kun oli, meni hän suoraan heitä kohti ja joutui, ennenkuin itsekään tiesi, silmä silmää vastaan Torbjörnin itsensä kanssa; näytti siltä kuin hän heti olisi aikonut väistyä syrjään, mutta paljon ihmisiä oli kerääntynyt ympärille eikä se ollut niinkään helppoa. Tämä tapahtui sillä kivipaadella, joka on ihan Fagerlidin kirkon edessä; Synnöve oli pysähtynyt asehuoneen portaille ja Sämund oli vähän kauvempana; korkeammalta paikaltaan saattoivat he selvästi nähdä kaikki ulkopuolella olevat ja nämä näkivät heidät. Synnöve oli unohtanut kaiken muun ja katsoa tuijotti Torbjörniin; samaten Sämund, hänen vaimonsa, Päivänkummun vanhukset ja Ingrid. Torbjörn tunsi sen ja seisoi kuin maahan naulattuna; mutta Nuutti arveli, että johonkin tässä on ryhdyttävä ja niin pisti hän hiukkasen esiin kättään, muttei sanonut mitään. Torbjörn oikaisi hänkin kättään, muttei niin paljon, että kädet olisivat ulottuneet yhteen.
— Kiitoksia … alkoi Nuutti, mutta huomasi samassa, ettei tämä tervehdys sopinut tähän, ja astui askeleen taaksepäin.
Torbjörn nosti päätään ja hänen silmänsä sattui Synnöveen, joka oli valkea kuin lumi. Hän astui pitkän askeleen eteenpäin, tarttui lujasti Nuutin käteen ja virkkoi niin että likimmät sen kuulivat:
— Kiitoksia viimeisistä, Nuutti; taisi olla terveydeksi meille molemmille.
Nuutti päästi nikotuksen tapaisen äänen ja tuntui siltä kuin hän pari kolme kertaa olisi yrittänyt puhua, mutta puhumisesta ei tullut mitään. Torbjörnillä ei ollut enempää sanomista; hän odotti, ei katsonut ylös, vaan odotti yhä. Kummaltakaan puolelta ei kuulunut mitään ja siinä odottaessaan ja kierrellessään käsissään virsikirjaa, tuli Torbjörn päästäneeksi sen putoamaan. Nuutti kumartui heti sitä ottamaan ja ojensi sen hänelle.
— Kiitoksia, sanoi Torbjörn, joka itsekin oli kumartunut; hän katsoi ylös, mutta kun Nuutin silmät taas olivat maassa, ajatteli hän: parasta että lähden.
Ja läksi.
Toiset läksivät niinikään ja kun Torbjörn oli istuutunut ja hetken perästä katsahti naistenpenkkiin, hymyilivät Ingeborgin kasvot sieltä äidillisesti häntä vastaan. Kaarina Päivänkumpu oli varmaan odottanut, että hän katsoisi sinne, sillä heti kun hän sen teki, nyökäytti hän hänelle kolme kertaa päätään ja kun Torbjörn sitä hätkähti, nyökäytti hän vielä kolme kertaa ja entistä ystävällisemmin.
— Sen minä arvasin, kuiskasi isä, Sämund, hänen korvaansa.