— Vai jo te olette täällä, keskeytti Torbjörn, nousten suuren kiven takaa.
Hänellä oli kaikki valmiina päässä mitä hänen piti sanoa eikä sitä suinkaan ollut vähän. Mutta tänään sen kaiken piti sujua keveästi, sillä isä tiesi asian ja oli, mikäli hän kirkossa sattuneiden tapahtumien johdosta saattoi päättää, sen puolella. Toki hän itsekin, koko kesän ikävöityään, nyt on rohkeampi puhumaan tytölle kuin ennen.
— Parasta on, että menemme metsätietä, sanoi hän, — sitä pääsee pikemmin perille.
Tytöt eivät sanoneet mitään, vaan seurasivat. Torbjörn päätti puhua Synnövelle, mutta tahtoi odottaa, kunnes he olisivat päässeet mäen päälle, sitte kunnes he olisivat kulkeneet suon yli; mutta kun he olivat päässeet sen yli, arveli hän parhaaksi alkaa, kun he olisivat tulleet kauvemma metsään. Ingrid, jonka mielestä heidän puuhansa olivat aika hitaita, rupesi harventamaan askeliaan ja jättäytyi jättäytymistään jälelle, kunnes jäi miltei näkymättömiin; Synnöve ei ollut sitä huomaavinaan, vaan rupesi poimimaan marjoja sieltä täältä tiepuolesta.
Mutta on se vaan ihmeellistä, etten minä saa puhutuksi, ajatteli
Torbjörn ja sanoi vihdoin:
— Tuli kun tulikin sentään kaunis ilma tänään.
— Niin tuli, vastasi Synnöve.
Ja niin mentiin taasen vähän matkaa, Synnöve poimi marjoja ja Torbjörn asteli vieressä.
— Oli ystävällistä että tulit, sanoi Torbjörn, mutta siihen ei Synnöve sanonut mitään. — Tämä on ollut pitkä kesä, sanoi Torbjörn sitte, mutta ei Synnöve siihenkään vastannut mitään. Ei, ajatteli Torbjörn, ei siitä puhumisesta näin käydessä mitään tule. — Ehkä olisi paras odottaa Ingridiä, sanoi hän.
— Niin, odotetaan vaan, sanoi Synnöve ja pysähtyi.