Täällä ei ollut marjojakaan, joita olisi sopinut kumartua ottamaan, sen Torbjörn kyllä oli huomannut, mutta Synnöve oli saanut käsiinsä suuren heinänkorren ja siihen hän nyt pisteli marjojaan.
— Tänään tuli niin selvästi mieleeni se aika, jolloin me yhdessä kävimme rippikoulua, sanoi Torbjörn.
— Muistin minäkin sen, vastasi Synnöve.
— Siitä on ehtinyt tapahtua paljon — ja kun ei Synnöve sanonut mitään, jatkoi Torbjörn: — ja enimmäkseen odottamattomia asioita.
Synnöve pisteli hyvin ahkerasti marjojaan heinänkorteen ja pää oli sinä aikana kumarassa; Torbjörn siirtyi hiukan, nähdäkseen hänen kasvonsa; mutta ikäänkuin hän olisi sen huomannut, hankki hän syytä kääntyäkseen. Silloin rupesi Torbjörniä peloittamaan, ettei hän saisi mitään sanotuksi.
— Synnöve, eiköhän sinullakin ole jotakin sanomista?
Synnöve nosti silmänsä ja hymyili.
— Mitä minä sanoisin? kysyi hän.
Torbjörnin rohkeus palasi ja hän oli jo kietomaisillaan kätensä tytön ympäri, mutta juuri kun hän tuli häntä likelle, ei hän kuitenkaan uskaltanut, vaan kysyi aivan nöyränä:
— Ingrid on kai puhunut kanssasi?