— On, vastasi Synnöve.
— Silloinhan sinä jo tiedätkin, sanoi Torbjörn. Synnöve vaikeni.
— Silloinhan sinä jo tiedätkin, toisti Torbjörn ja likeni uudelleen.
— Tiedät kai sinäkin jotakin, vastasi Synnöve.
Torbjörn ei nähnyt hänen kasvojaan.
— Tiedän, sanoi hän ja tavoitteli tytön kättä, mutta tyttö pujotteli entistä ahkerammin marjojaan. — Se on niin paha, että sinä viet minulta kaiken rohkeuden.
Hän ei nähnyt, että Synnöve hymyili ja siksi ei hän tietänyt mitä lisäisi.
— No niin, sanoi hän sitte äkkiä lujalla, vaikka hiukan epävarmalla äänellä: — mitä sinä teit sen kirjelipun?
Synnöve ei vastannut, vaan kääntyi poispäin. Torbjörn meni perässä, laski kätensä hänen olkapäälleen ja kumartui hänen puoleensa.
— Vastaa minulle! kuiskasi hän.