— Ihminen tutkii itseään, kun hän on yksin, sanoi Synnöve.
— Niin, silloin sen parhaiten huomaa mikä mahti meissä on suurin, sanoi Torbjörn. Hänen äänensä soi kirkkaana ja hän asteli vakavana Synnöven rinnalla.
Synnöve ei enään poiminut marjoja.
— Huolitko nämä, sanoi hän ja ojensi Torbjörnille korren.
— Kiitos, vastasi Torbjörn ja tarttui käteen, joka marjoja ojensi.
— Taitaa olla parasta, että kaikki jää ennalleen, sanoi hän ja ääni hiukan värisi.
— Niin, vastasi Synnöve tuskin kuuluvasti ja kääntyi pois.
He jatkoivat kulkuaan ja niin kauvan kuin Synnöve vaikeni, ei Torbjörn uskaltanut kajota häneen eikä liioin puhua; hänen ruumiinsa oli kuin tasapainoa vailla ja sentähden hän ihan oli keikahtamaisillaan kumoon. Hänen silmänsä olivat kuin tulessa ja kun he samassa tulivat mäelle, jonne Päivänkumpu selvästi näkyi, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi asunut siellä ikänsä ja ikävöisi kotiin. "Minä lähden samalla heti hänen mukanaan sinne", ajatteli hän ja imi näköalasta rohkeutta niin että hänen päätöksensä askel askeleelta tuli varmemmaksi. "Isä auttaa minua", päätteli hän; "minä en enään kestä tätä, minun täytyy lähteä sinne — täytyy!" Ja hän riensi rientämistään ja tuijotti suoraan eteensä. Talo ja koko seutu olivat häikäisevässä valossa. "Tänä päivänä; en odota tuntiakaan kauvemmin." Ja hän tunsi jäsenissään sellaista voimaa, ettei tietänyt mihin kääntyisi.
— Ihanhan sinä karkaat luotani, kuuli hän takaansa lempeän äänen.
Se oli Synnöve, joka ei enään päässyt hänen perässään ja jonka täytyi lakata yrittämästä. Torbjörniä hävetti, hän kääntyi, palasi, kädet ojollaan ja ajatteli: minä nostan hänet pääni päälle! mutta kun hän tuli likelle, ei hän yrittänyt sitä ensinkään.