— Minä kävelen niin nopeasti, sanoi hän.
— Niin kävelet, vastasi Synnöve.
He olivat tulleet likelle kylätietä; Ingrid, joka kaiken aikaa oli ollut poissa näkyvistä, asteli ihan heidän takanaan.
— Nyt ei teidän enään pidä astua yhdessä, sanoi hän.
Torbjörn hätkähti; se tuli hänelle liian aikaiseen; Synnövekin kävi hiukan oudon näköiseksi.
— Minulla oli niin paljon puhumista, kuiskasi Torbjörn. Synnöve melkein hymähti. — Niin, sanoi Torbjörn, — toisen kerran! ja tarttui Synnöven käteen.
Synnöve nosti häneen kirkkaan, syvän katseen. Hän lämpeni siitä ja
hänen päähänsä karkasi paikalla: minä menen heti hänen mukaansa!
Silloin Synnöve hellävaroen veti pois kätensä, kääntyi tyynenä
Ingridin puoleen, sanoi hyvästi ja lähti hiljaa astumaan tietä kohti.
Torbjörn jäi paikoilleen seisomaan.
Sisarukset menivät kotiin metsän läpi.
— Saitteko te nyt puhua? kysyi Ingrid.
— Emme, tie oli liian lyhyt, sanoi veli ja asteli nopeasti, ikäänkuin ei häntä olisi haluttanut kuulla enempää.