— Muistuvat mieleen omat lapset, sanoi Guttorm.
— Niin kyllä, sanoi äiti ja huokasi. — Kukaan ei tiedä miten niidenkin käy.
Guttorm istui hyvän aikaa vaiti.
— Me saamme kiittää Jumalaa paljosta, sanoi hän vihdoin, — hän antoi meidän pitää yhden.
Äiti istui sitaisten sormeaan pöydänlaitaa pitkin, eikä nostanut silmiään.
— Hän onkin meidän suurin ilomme, sanoi hän hiljaa; — ja hyvinhän hän on menestynyt, lisäsi hän vielä hiljemmin.
He olivat pitkän aikaa vaiti.
— Niin, hänestä on ollut paljon iloa, sanoi Guttorm — ja lisäsi hetken perästä hellästi: — Jumala tehköön hänet onnelliseksi.
Äiti sitaisi sormeaan pitkin pöytää; kyynel vieri sormelle ja hän pyyhkäisi sen pois.
— Mikset sinä syö? sanoi isä vähän myöhemmin, nostaen päätään.