— Oikein paljon väkeä, toisti Sämund, — ja oikein korea pyhäpäivä.
— Me tässä juuri puhuimme siitä, sanoi Kaarina.
— Niitä rippilapsia katselee niin ihmeellisin silmin, kun itsellä on lapsia, lisäsi Guttorm.
Vaimo siirtelihe penkillä.
— Se on sellaista, sanoi Sämund, — että se panee vakavasti niitä ajattelemaan — ja siitä syystä juuri minä tänä iltana olen tullut tänne, lisäsi hän, katseli varmana ympärilleen, vaihtoi mälliä ja pani varovasti vanhan messinkirasiaan. Guttormin, Kaarinan ja Torbjörnin silmät lensivät kukin haaralleen. — Ajattelin, että lähdenpähän Torbjörnin kanssa naapuriin, alkoi Sämund taas tyynesti; — sillä kyllä sitä aikaa kuluu ennenkuin hän yksinään lähtee tänne — ja sitte minä pelkään, että hän niin huonosti ajaa asiansa — hän vilkaisi Synnöveen, joka sen kyllä tunsi. — Se on kun onkin nyt sellaista, että hän on katsellut Synnöveä siitä kun hän pääsi niin mieheksi, että sellaisia asioita rupesi ymmärtämään; — ja taitaapa tytönkin mieli olla kääntynyt häneen. Ja eiköhän, asiain niin ollen, liene parasta, että he menevät yhteen. — Minä en ensinkään ollut asian puolella silloin kun näin, ettei poika osannut itseäänkään hallita, saatikka sitte muita; mutta nyt minä luulen voivani hänet taata, ja jollen minä voisikaan, niin Synnöve kyllä voi; sillä hänen valtansa on suurin.
— Mitä te nyt sitte sanotte, jos me rupeisimme toimittamaan heitä yhteen? Eihän sillä mitään kiirettä ole, mutta mitäpähän siitä odottamisestakaan on. Sinä, Guttorm, olet hyvissä varoissa, minulla tosin on vähemmän ja useampia ottajia; mutta luulisin asioiden kuitenkin järjestyvän. Sanokaa nyt sitte mitä te tästä arvelette; — tytöltä minä kysyn viimeksi, sillä luulenpa tietäväni mitä hän tahtoo.
Niin puhui Sämund. Guttorm oli istunut kumarassa ja vuorotellen siirrellyt toista kättä toisen päälle. Hän oli monta kertaa yrittänyt nousta ja veti joka kerta entistä syvemmin henkeään, mutta sai vasta neljännellä tai viidennellä kerralla oikaistuksi selkänsä suoraksi, sitaisi polveaan ylhäältä alas ja päinvastoin ja katsahti vaimoonsa, samalla vilkaisten Synnöveen. Synnöve ei liikahtanut, hänen kasvojaan ei saattanut nähdä. Kaarina istui pöydän ääressä ja piirteli sormellaan levyyn.
— Onhan se niin — että se on kaunis tarjous, sanoi hän.
— Niin, ja minusta me kiitollisesti otamme sen vastaan, sanoi Guttorm lujalla äänellä ja ikäänkuin keventynein mielin ja siirsi katseensa vaimostaan Sämundiin, joka oli pannut käsivartensa ristiin ja nojautunut seinään.
— Meillä ei ole kuin tämä ainoa tytär, sanoi Kaarina, — meidän pitää ajatella asiaa.