Matka sinne on, mielestäni, hyvin kallis. Jos eri laivayhtiöt keskenään sopisivat alentamaan hinnat pitkämatkaisille Ruotsista ja Norjasta, ottaisivat huomioon matkan pituuden ja järjestäisivät niin, että matkaa voitaisiin keskeyttää ja jatkaa mielin määrin, niin siitä varmaan koituisi niille etua; sillä varmaan tästä kesäreitistä ennen pitkää tulee Pohjolan suosituimpia. Varmaan; sillä niin totta kuin pohjoismaalainen rakastaa pohjoista runoutta ja tarua, täytyy hänen rakastaa sitä luontoa, joka luo säveliä Eddan suurimpiin runoihin ja tarun voimakkaimpaan toimintaan. Jokainen pohjoismaalainen ikävöi vaikutuksia pohjoiselta luonnolta, asukoon sitte meren rannalla tai vuorten keskellä, se on hänessä synnynnäistä.
[Matkustakoot sinne Pohjolaan ennen kaikkia pohjoismaiset taiteilijat, sillä he saavat sieltä aiheita, joita eivät tapaa mistään muualta; eivät yksin historialliset ja laatumaalarit, jotka siellä tutustuvat erittäin voimakkaaseen, moninaiseen ja tähän asti hyvin vähän tunnettuun elämään, joka antaa aihetta niin hyvin historialliselle käsittelylle kuin nykyaikaiselle, joko iloisesti tai vakavasti vaikuttavalle tutkinnalle; vaan kaikenkaltaiset taiteilijat, niin totta kuin heidän täytyy toimittaa vaikutuksilleen ja sen kautta taipumuksilleenkin kohotusta, hankkia silmilleen suuria näköaloja, joissa on pohjoisia värejä ja muotoja ja joiden juuret ovat kiinni niissä ensimäisissä mielikuvissamme, jotka saimme taruista, jumaltiedoista ja saduista. Soitto- ja laulutaiteilijoilla sekä näyttelijöillä on sitäpaitsi tilaisuus pohjoisissa kaupungeissa (Tromsössa, Hammerfestissä, Vesisaaressa) ansaita takaisin matkakulujaan. Mutta se neuvo annettakoon samalla, että älköön kuka hyvänsä menkökään tarjoamaan esityksiään; näissä kaupungeissa nimittäin ei jouduta tekemisiin tavallisen pikkukaupungin yleisön kanssa; ja siellä pohjoisessa tapaa sekä maalla että kaupungeissa sellaista lukeneisuutta ja sivistystä, että se ensi hetkenä panee hätkähtämään; sittemmin sen kyllä huomaa täydelleen sopivan yhteen niiden vaatimusten kanssa, joita yksinäinen elämä suuren luonnon keskuudessa asettaa lapsilleen. Se on kasvattanut näitä sieluja vaaroissa ja kieltäymyksessä näyttänyt niille mukaansatempaavia näkyjä; ja he ovat miltei kaikki käyneet ulkomailla, yhtä paljon oman kaihonsa vieminä kuin siksi, että koko kansa on kauppa- tai merimiehiä.]
Heti kun on päästy Namsosin satamansuusta — joka, mutkitellen havupuuta kasvavien tunturien ja niemien lomitse, on kauneimpia maassamme — ja vähän myöhemmin jätetty Trondhjemin satamansuu, muuttuu luontokin. Rehevämpi puunkasvu pakenee suojaisempiin vuonoihin, joissa eivät meren myrskyt pääse sitä katkomaan eivätkä ihmiset niin helposti hävittämään. Sillä yhtä varmasti kuin pitkin meren rantaa kerran on ollut suuria metsiä, yhtä varmasti ovat merituulet pitäneet huolta sen hävittämisestä, mikä ihmisiltä on jäänyt hävittämättä. Rehevämpää nurmivyöhykettä kuin se joka ulottuu pohjoisimpaan Ruijaan asti, en ole nähnyt. Se törröttää tiheänä kuin karvat poron selässä, suolainen meri on tehnyt sen tuoreen vihreäksi ja meheväksi, sillä usein se kastelee sen suorastaan ja aina ilman läpi, jonkun matkan päästä. Karjanhoito on niin tärkeä tekijä pohjoisnorjalaisen elämässä, ettei hyvä kalavuosikaan elätä häntä, jos jonakin vuonna märkyys on estänyt häntä saamasta alati rehevää heinää korjuuseen.
Tämä on ilahuttava asia; sillä kansa, joka ottaa elatuksensa yksinomaan merestä, saa liian paljon sen epävakaisuutta, kun taas maa sitoo mielen uskollisuuteen ja järjestykseen.
Helgelannin luona käyvät tunturit tukevammiksi ja etenevät kauvemma toisistaan, joten ne yksinään kohoilevat merestä. Tuntureja peittää usein omituinen sammal, joka leviää ylöspäin milloin harmaan vihreänä, milloin ruskean punaisena ja muun maiseman esiintuodessa voimakkaita vastakohtia, syntyy sammalpeitteelle auringon kimmellyksessä niin uusia värivaikutuksia, että maalari mahtaisi luulla kuulevansa vieraiden sävelten sointuja ja voida — jos osaa ne pidättää — loihtia ilmoille lumoavan kauniin kokonaisvaikutuksen. Täällä kuljetaan parin historiallisen paikan ohi, kuten sen, jossa Haarek Tjottalainen asui, se paikka pistäikse ulos kuin laiva, joka paraikaa liukuu veteen. Sitä ympäröivä piiri on suuri ja avara. Haahkaparvet jotka uiskentelevat, lokit, jotka kirkuvat, nordlantilaisveneet, jotka laskevat laivan luo, purret ainoine suurine raakapurjeineen, joita yhtämittaa tulee vastaan, mieluisat rannat ja vastassa tunturien ainainen kaukokuva, tekevät kulun kotoiseksi, milteipä kodikkaaksi; sillä kaikki on niin sopusuhtaista ja samalla niin voimakasta; se valloittaa ja pitää hallussaan.
[Kävin tällä kertaa kaikissa niissä kolmessa talossa, joissa Olavi pyhää vastaan nostetun kapinan kolme päällikköä asui. Myöhemmin kävin itse Stiklestadissa Värdalissa, jossa he johtivat joukkonsa suurta kuningasta vastaan, joka siellä kaatui. Voimakkaammin ei mikään historiallinen muisto ole minua liikuttanut. Mutta nähdessäni sen ihmeellisen maiseman, joka täällä avautuu silmien eteen ja joka on sama jonka Olavi ja hänen uskolliset seuralaisensa näkivät, kun he pitkän poissaolon perästä pääsivät tunturien yli ja riemuiten tervehtivät kotia — jonka edestä täällä todella kannattaa kaatua — muistui ehdottomasti mieleeni Bjarköj, ylimpänä Lofoteilla, jossa Tore Hundin suurta taloa saartavat tunturijonot, rikkirevittyinä, mutta korkeina kuin hänen sielunsa, ja meri, joka kahdelta taholta soi satamaa ja satamansuuta ketun luolalle molempine aukkoineen; muistui mieleeni Tjotta Haalogalandissa, missä viekas Haarek kaikessa hiljaisuudessa oli veistänyt sitä suunnitelmaa, joka, kun aika oli tullut, pantiin täytäntöön ja johdatti hänet Stiklestadiin, muttei häntä itseään jaarliksi eikä hänen sukuaan valtaistuimelle; muistui mieleeni Egge Tröndelagissa, — se oli kuin satula, joka on pantu maiseman leveään, kärsivälliseen selkään ja jolla Kalf Arnenpoika ratsasti; hän saattoi kauvan kääntää ohjaksia puolelle ja toiselle, epäillen minne päin mennä, mutta käänsi vihdoin Stiklestadiin kuningasta vastaan, neljää veljeään vastaan! Kaikki nämä suuret kodit ovat muovailleet heidän jokaisen luonnettaan. Saatamme olla varmat, että he Stiklestadin luona hakatessaan auki tietä, kantoivat kotejaan mielessään; sillä jos he täällä olisivat päästäneet kätensä heltiämään, niin he olisivat päästäneet sielläkin. Keskellä kostoa, keskellä odotusta ja tuskaa sukelsi kunnianhimoisten suurmiesten silmiin näkyjä lapsuuden leikkikentiltä ja isien hautakummuilta; he näkivät äkkiä kunniasijan salissa, kuulivat salaisen laulun tahdin ja siinä kohosivat kotitunturien ääriviivat.]
Mutta kaikki tämä on vain johdantoa siihen hetkeen, jolloin Lofotin tunturit alkavat siintää. En tiedä mikä on ihanampaa, sekö että ne väikkyvät kaukaisena näkynä kuni mikäkin sininen muuri tuhansine huippuineen sen äärettömän jättiläispirtin päällä, johon samalla olemme purjehtineet, itse Länsivuonon permannossa, kun aurinko paistaa niin kauvas kuin silmä kantaa, mutta kangastukset usein asettuvat eteen ja nostavat kokonaisia tunturiharjanteita ylösalaisin joko eteesi tai taaksesi ja alituiseen siirtelevät niitä, ja valaat leikittelevät ja linnut kirkuvat ja sujahtavat veteen; — vaiko se, että ne likenevät, että muuri avautuu, joka huipusta tulee oma erityinen tunturi, toinen toista avarampi, ja tätä loppumattomassa jonossa, niin kauvas kuin silmä kantaa parhaimmankin kaukoputken avulla. Kehutaan Romsdalia Troldhuippuineen, Vängahuippuja, Hornetia j.n.e., mutta minä lisään paikalla: Lofotit avaavat nämä näyt monta sataa kertaa perätysten, — tai paremmin sanoen: sitä tunturipanoramaa, joka nähdään Molden luona, kestää täällä ylhäällä vuorokausia, vaikka kuljettaisiin nopeimmallakin laivalla. Mutta tunturimuodot ovat niin risaiset, ettei sielussani ole yhtään kuvaa mytologian tai raamatun tai draaman piiristä, joka riittäisi kuvaamaan sitä kivettynyttä liikettä, jota katselin, sitä uhkaavaa taisteluasentoa, sitä tyyntä kauhua, sitä tuhathuippuista moninaisuutta, joka ilmenee ainoassakin kiven valantamuodossa. Ensimäisenä tuntina, ehkäpä ensimäisenä päivänä ihminen pitää puoliaan ja komentaa näkemänsä kauneuden laskuun, mutta kun näkyjä jatkuu vuorokausia ja yhtä suuremmoisina, sama sitte katseliko niitä likeltä vaiko kaukaa, niin kuolleessa luonnossa vihdoin tuntuu sellainen jännitys kuin keskellä elävää toimintaa. Sen tunsivat ne, jotka kerran runoilivat, ja tuntevat ne, jotka nyt paikalla kertoilevat niitä suuria tarinoita, jotka liitävät yli näiden maiden ja joissa tunturit muuttuvat draamallisiksi henkilöiksi, esiintyvät jättiläisinä ja jättiläisneitoina, ritareina ja impinä; suurpiirteisyys käy vieläkin suuremmaksi senkautta, että toimivat henkilöt tässä kividraamassa ovat niin mittaamattoman etäällä toisistaan. Ne jotka siellä ylhäällä purjehtivat, unelmoivat ja runoilevat, katsovat nimittäin penikulmia kuten me kävelyretkiä, ja puhtaassa ilmassa näkyvät esineet yhdentoista, jopa kolmentoista penikulman päästä ja me luulemme seuraavassa hetkessä pääsevämme niiden luo. Ja eihän se valo, joka tätä satuluontoa valaisee, ehdy ensinkään. Me olemme paikalla, jossa muutama kuukausi sitte vallitsi ainainen yö, mutta jossa nyt on ainainen päivä. Kannelle kokoontuneena kävelevät matkustajat odottelemassa puoliyön aurinkoa: he ovat kuulleet, että kaikki heidän käsityksensä, lienevät ne mimmoiset hyvänsä, tulevat väistymään itse näkyvän luonnonvoiman tieltä. Ja se on totta. Niinpian kuin tuo tulinen kiekko tulla täyttää taivaanrannan takaa, minne se hetkiseksi on mennyt viestiä viemään, muuttuvat taivas, tunturit ja meri. Itse aurinkoa saattaa tuntikausia katsella paljain silmin; sen ympärillä ei ole mitään ehkäisevää sädeloistoa, kaikki palo on suljettu kehän sisään, mutta kehä on paljon suurempi kuin mimmoiseksi me päivällä olemme tottuneet sitä kuvittelemaan; se on niin suuri, että me aluksi olemme ihan ihmettelyn vallassa emmekä voi ajatella mitään muuta. Vihdoin käy väri vahvemmaksi; se on hehkuvan punainen meteori, jonka luulisi laukeavan miljooniksi kappaleiksi, jollei näytelmän tyyni ylhäisyys, värien sopusointuisa loisto taivaalla, jonka kantta se majesteettisena vaeltaa, valaisi rauhaa, täydellistä kirkastuksen rauhaa. Kun pilvenhattara joutuu kiekon päälle, syttyy se paikalla hehkumaan ja käy tummemman punaiseksi, niin että aurinkoon piirtyy kuin tuntureja tai maisemia. Mutta kun pilvenhattara purjehtii herkälle taivaalle, syttyvät vain päärmeet; ne käyvät valkoisen tai punaisen hehkuviksi, keskusta taas pysyy entisellään ja se korottaa kaikkea ympärillä. Sillä taivas hekumoi kaikissa värivaihteissa, alkaen väkevimmästä veripunasta tunturien päällä, välinpitämättömään harmaanvalkoiseen korkeudessa; mutta et voisi ainoaankaan kohtaan painaa neulankärkeäkään ja sanoa: tuossa vaihtuu toinen väri toiseksi. Jos tämä näytelmä pysyisi liikkumattomana, niin siihen mahdollisesti kerran saattaisi kyllästyä. Mutta se vaihtelee lakkaamatta; milloin on aurinko sinipunertavampi, milloin kellanpunainen, milloin vihreän harson peitossa, milloin valkoisen valaisema; mutta kaiken aikaa se pysyy lämpöisenä ja vaihtelevien harsojensa takana punaisena. Milloin kiitää eteen pilvensiekale, hehku täyttää sen, nyt se taas kiitää pois; nyt on aurinko kirkkaassa palossa, nyt tulee taasen pieni, pitkulainen pilvi, joka vapisee ja palaa ja pakenee. Ja ympäröivä taivas käy samaan aikaan läpi kaikki värivaihdokset, ikäänkuin vavistus sitä liikuttaisi ja sen pilvien päärmät palavat voimakkaammin ja niiden sisu vaalenee tai tummuu senmukaan kuin ne ohenevat tai tihenevät, tai joutuvat siintävälle tai valkoiselle tai punaiselle tai sinipunertavalle pohjalle. Näytelmä on niin alituiseen uusi, että olen nähnyt vanhojen ihmisten rientävän seuraamaan sitä samalla ehtymättömällä tarkkaavaisuudella kuin me.
Kummallista on lisäksi vielä se, että muu osa taivasta ja ne tunturit jotka lepäävät sen alla, pysyvät koskemattomina. Tuolla lepää teräksensinisellä merellä, mustanpuhuvalla tunturinjuurella, syvänsinisillä tunturinrinteillä ja huipuilla vaihtumaton värien viileys, kun sensijaan täällä kaikki hehkuu, loistaa, vaihtelee ja riemuitsee auringossa. Mutta välistä saattaa yksinäinen tunturi keskellä viileyttä kokonaan eroittautua ja pukeutua punaan kiireestä kantapäähän asti; tuntuu siltä kuin tämä tunturi pitäisi omaa pientä aurinkoaan takanaan peitossa. Se on kun onkin sellaisella paikalla, että aurinko osuu siihen ja sen hehku korottaa vielä voimakkaammin ympäristön kylmyyttä.
Kerran keskiyönauringon ollessa ihanimmillaan, nousi kuu; se nähtävästi ei tietänyt mitä oli tekeillä; sillä ränstyneempää, äreämpää ja huonotuulisempaa juopuneennaamaa ei opiuminautintoon vajonnut kiinalainenkaan olisi voinut näyttää. Se olikin hyvin tuollaisen hiuksettoman juopporentun näköinen. Ei ollut helppo ymmärtää, että joku runoilija joskus olisi kirjoittanut sille oodeja tai rakastajatar kaihoten nostanut katseitaan sitä kohti. Me vihelsimme sen ulos niin että se surkeana vetäytyi pois ja nauroimme päänpäätteeksi. Se olikin käynyt tavattoman pieneksi ja käpertyneeksi; varmaan se itsekin sen tunsi, sillä se pysytteli huomattavan matkan päässä.
Lofotin tunturiluonne ei esiinny kauvempana pohjoisessa, paitsi mahdollisesti jonoissa, joissa on muutamia harvoja huippuja, miltei sellaisia jommoisia ihailemme etelämpänä, esim. Romsdalissa. Lyngenvuonossa se taas esiintyy, osaksi myöskin Balsfjordissa ja ehkäpä muissakin vuonoissa, vaikka harvemmin. Me jatkamme kuitenkin matkaamme tunturien välitse ja näemme vain tuntureja, sekä metsäisiä että metsättömiä, väliin vihreinä huippuun asti, väliin penikulmittain harmaata sammalta, vailla kaikkea nurmista turvetta. Sentähden saattaa tulla seutuihin, jotka tekevät tavattoman ruman vaikutuksen; mutta kun nousee vähän korkeammalle ja seudut jäävät kaukaisuuteen, joten kiven muodot ja suhteet, meren syvä väri ja ilman kirkkaus pääsevät vaikuttamaan, niin saattaa äärettömyyden henkäys puhaltua aavaan, villiin maahan ja silloin se on kaunis. Otamme esimerkiksi Hammerfestin. Heti kun tuosta pienestä, maatölleistä kasatusta merirasvapesästä nousee Salenille — pieni tunturi sen takana — sujuu kaupunki somana ja siistinä lahden poukamaa pitkin. Sen tavattoman toimellisuuden työmaina ovat vuonot ja rantamaat, — laivat, sekä suuret että pienet, kalankuivatuslaitokset, merirasvakeittiöt, ruijalaisveneet, höyrylaivat. Siitä monen penikulman suuruisesta lammesta, jona järvi näyttää olevan — harmaiden tunturien saartamana, joitten takaa lumitunturit vilkuttavat — nousee sitäpaitsi kalliosaari ja pistäikse rehevä taipale. Ilman kirkkaus antaa raskasmieliselle luonnolle ystävällisemmän sävyn ja inhimillinen toimeliaisuus sen kehysten sisäpuolella kohoaa suuremmoiseksi vaikutukseksi. Tämä on maailman pohjoisin kaupunki, 71:llä leveysasteella. Kaikki norjalaiset maisemat tarjoavat mielestäni — päinvastoin kuin tanskalaiset — vähemmin viehätystä likeisyydessä, nimittäin sillä paikalla, jolla seisomme, mutta sensijaan tavatonta kauneutta kaukaa katsoen.