Vielä viehättää, mielestäni, norjalainen luonto omituisuudellaan; varsinkin merenranta, ja se sitä enemmän, jota pohjoisemmaksi tullaan. Mutta jotta oikein voisimme tuntea tämän omituisuuden, täytyy mielen virittyä vastaanottoiseksi, näkemään sekä ihmisten että lintujen ja kalojen elämää, joka täällä tulee vastaan. Pitkin koko norjalaista rantaa tavataan yhtä varmaan eroa kasvojen muodossa, kielessä, luonteessa ja puvussa kuin siellä kaukaisuudesta tulee vastaan erimuotoisia veneitä. Pohjoisnorjalaisen vene — pitkin matkaa erilainen — tuntuu pitkämatkaisesta ihan oudolta; minun käsitykseni mukaan on se kaunein maassa, tehty paikkakuntalaisen tarvetta varten ja silmällä pitäen pohjoisen seudun pitkiä matkoja, nopeakulkuiseksi ja samalla sopivaksi kalastukseen, nimittäin keveäksi kääntää ja käsitellä. Sen muoto on samalla sekä voimakas että liukas ja jotakin samantapaista on mielestäni kansassa. Pohjoisnorjalaista on sanottu hitaaksi ja kauvan hän vielä tulee tekemään sen vaikutuksen; hän on nimittäin epäluuloinen. Niin laiminlyötyä, ryöstettyä ja halveksittua kansaa ei Pohjolassa näihin asti ole ollut. Kuohuksiin nousee mieli, kun kuulee puhuttavan virkamiehistä ja asetuksista tanskalaisaikana, bergeniläisten kauppiaiden ja maakauppiaiden nylkemisestä aina meidän aikoihimme asti. Nordlantiin ja Ruijaan oli päässyt juurtumaan niin kehittynyt nylkemisjärjestelmä, että Petter Dass'kin kirjassaan "Nordlands Trompet", kuvaa väärinkäytöstä ja nylkemistä, jota ei hän itse sellaiseksi tajua. [Jokainen nordlantilaismatkailija hankkikoon Petter Dassin kirjan "Nordlands Trompet", mutta älköön sitä lukeko ennenkuin paluumatkalla, kun hän itse on saanut käsityksen, miten verrattoman tosi se on.] Mutta pohjoisnorjalainen, maan ensimäinen kalastaja, sen rohkein, väsymättömin merimies, ei ole hidasluontoinen. Katso häntä veneessä — ja jokaista on arvosteltava omassa toimessaan! — Hän ei ole yksin väkevä soutaja ja joutuisa purkaja, mutta hänen liikkeensä, kun hän nostaa purjeita tai hoitaa laivaa, ovat enemmän kuin reippaat, ne ovat keveät, kauniit. Puhu sitte hänen kanssaan! Mitä kaikkia hän onkaan lukenut ja ajatellut ja kuinka helposti hän seuraa sinun kertomustasi. Tosin hän, ollakseen nykyaikainen ihminen, on liiaksi syventynyt jaabekimaisiin kannunvalamisiin, mutta osaksi ei sitä ole ihmetteleminen, kun tuntee hänen menneisyytensä, osaksi voimme kiittää Jumalaa, jos pohjoisnorjalainen yhtä helposti pääsee hallitun asemasta itse hallitsemaan kuin hän iloisessa seurassa lämmittää muutamia vieraita munia, jotka haudottaessa mätänevät ja jotka hän sentähden ensinnä itse potkii pois. Tässä suhteessa tulee hänen virkamiehistönsäkin rientämään hänen avukseen; se on yleensä nyt ihan entisen vastakohta. [Hiukan kuvatakseni vanhaa virkamiesluokkaa, otan tähän seuraavan: vähän senjälkeen kun Norjasta tuli itsenäinen maa, pantiin juoppo tanskalainen pappi viralta ja vimmoissaan siitä, etteivät suurkäräjät antaneet hänelle eläkettä, haukkui hän Norjan valtiosääntöä roistoksi; hän luuli, että se oli mies! Vielä 40-luvulla oli Ruijassa pappi, joka antoi lukkarin astua saarnatuoliin lukemaan saarnan saarnakirjasta. Itse hän sillaikaa löi korttia kauppiaan luona; vähän ennen oli Nordlannissa pappi, joka laittoi oveensa luukun, jotta talonpojat siitä voisivat puhua hänen kanssaan, ja ojensi heidän puristettavakseen kepin, kun he aikoivat ottaa häntä kädestä.] Nykyinen virkamiehistö on pääasiassa nuoria miehiä, jotka sielultaan ja mieleltään ovat kiintyneet kansaan. Näillä seuduilla on kai se ominaisuus, että ne lumoavat kaikki jotka sinne muuttavat: siellä olleet virkamiehet kuvaavat sittemmin oleskeluaan pohjoisessa ihanimpana aikanaan. Yhdessä liitossa kansan kanssa nuoret virkamiehet pian voittavat kansan luottamuksen; useat sen omistavatkin. Sitkeä luonnonvoima itse kansassa, joka on kestänyt vuosisatojen solvaukset, se kun on karaistunut raadannassa merellä, hengen ja omaisuuden aina häälyessä onnenkaupan varassa, jonka rinnalla nuo äskenmainitut rettelöt olivat naurettavia pikkuasioita — tämä karaistu luonnonvoima vie nyt suurkäräjien turvissa, jotka ovat ottaneet Nordlannin ja Ruijan lempilapsikseen, näitä seutuja suurta tulevaisuutta kohti.
Osa asukkaista on, kuten sanottu, kveenejä ja Suomen lappalaisia. Ensimainitut (Suomen lappalaiset) ovat voimakasta, kelpo väkeä, hyviä hylkeenampujia, norsunpyytäjiä ja hainkalastajia, myöskin maanviljelijöitä. Joutuessaan avioliittoon norjalaisten kanssa, taivuttavat he nämä aina puhumaan suomea, ei sentähden, että he olisivat etevämmät, kuten on luultu, vaan sentähden, että suomalaiselle on fyysillinen mahdottomuus puhua norjaa, kun ei hän lapsesta ole siihen tottunut. Paikalla voi tulla tästä asiasta vakuutetuksi. Hyvät koulut pitävät nykyään huolta siitä, että lapset oppivat norjaa ja kokemus on osoittanut, että ne jotka kerran ovat oppineet norjaa, ottavat sen jokapäiväiseksi kielekseen.
Lappalaisia tietysti eninten näkee ja heitä myöskin eninten kysyy, aina siitä hetkestä asti, jolloin ensimäinen lappalainen astuu laivankannelle. Hänellä on yllään vaaleanharmaa villapusero, päärmeenä punaista ja vyöllä vyö (talvella hän käyttää poronnahkaturkkia) sekä omituiset jalkineensa ja erikoinen päähineensä. He ovat miltei kaikki pienet, hyvin ystävälliset ja puheliaat ja täynnä tunnetta ja mielikuvitusta. Monet merilappalaisista pukeutuvat norjalaisten tavoin ja luultavasti aikojen kuluessa sulautuvat heihin. Tunturilappalaiset sensijaan pysyttelevät itsekseen; kerran omistettuaan kaiken maan siellä pohjoisessa, ovat he nyt tungetut ylätuntureille, joutuvat siellä usein riitaan uutisasukkaiden kanssa ja kantavat tavallisesti suurta kaunaa norjalaisia vastaan. Heidän saduissaan on piru aina puettu norjalaiseksi. Jos norjalainen tavataan tuntureilla paitsi lappalaisen seurassa, ammutaan hänet ehdottomasti; tätä minä kuulin vakuutettavan monelta taholta, muitten muassa sitä vakuutti eräs lappalainen, joka antoi minulle paljon tietoja tästä omituisesta kansasta, johon ei hänen enään, sivistykseensä ja asemaansa nähden, saattanut sanoa kuuluvan, mutta jota hän rakasti. Mikä kestävyys onkaan tässä kansassa, joka suurimman osan elämäänsä elää lumessa, taistellen susia ja luonnon voimia vastaan! Suurimman osan vuotta vaeltaessaan etsimässä pakoon peloitettua tai varastettua poroa, koko lumen ajan seisoessaan suksilla ja sitte rämpiessään rydöissä ja raivaamattomilla teillä, on tunturilappalainen saanut omituisen käynnin: hänen säärensä ovat väärät ja polvet notkuvat; hän näyttää paremmin liukuvan kuin käyvän. Mahdottomilta tuntuvat ne matkat, jotka hän väsymättömällä reippaudella, usein raskas taakka selässä, jättää taakseen, niinikään tuntuu tavattomalta, että hän saattaa kävellä vuorokausia levähtämättä. Ruokansa, nimittäin kimpaleen poronlihaa ja leipää, kuljettaa hän mukanaan povellaan. Kun hän hiihtäessään on huomannut suden jäljet, seuraa hän sitä, kunnes saavuttaa sen. Susi alas tuntureja, mutta lappalainen suksillaan nopeammin perässä, ylös, alas tuntureja, usein vuorokausia umpeensa; mies syö, susi ei saa syödä eikä pysähtyä; se saattaa väsyä siihen määrään, että se laskeutuu mäelle ja irvistää miestä vastaan kuin koira. Silloin se ammutaan tai tapetaan yksinkertaisesti suksisauvalla. Kymmenen taalaria saa lappalainen nyt tapporahoja ja sitäpaitsi tietysti nahan hinnan. Kun lappalainen pääsee suden jäljille, ei susi koskaan voi pelastua häneltä. Siitä huolimatta on susi hänen pahin vihollisensa. Se valitsee mielellään pimeän ja räntäsään; porot seisovat lumihangessa, jonka jäkälien tähden ovat penkoneet sekaisin; ne seisovat kylki kyljessä, usein sadottain, takapuolet aina ylempänä ja eturuumis hangessa — siis kykenemättöminä vainuamaan. Äkkiä tulee susi ja karkaa lihavimman poron niskaan; ennenkuin koirat, joita niitäkin voi pettää, saavat hereille lappalaisen ja ennenkuin hän pyssyineen on kömpinyt maakuopastaan, on parvi hajalla ja usein menee viikkojen vaivoja ennenkuin sen saa koolle — jos poroja yleensäkään saadaan kokoon; sillä vieraat porot, jotka joutuvat lappalaisen parveen, tapetaan tavallisesti heti ja kun omistaja tulee, ei näy mitään, Tietysti hän maksaa samalla mitalla kun voi. Mutta hän ei aina voi.
Lappalainen tulee toimeen erinomaisesti. Poron veri, josta hän keittää lientä, sen liha ja maito ovat niin lihavaa ja voimakasta ruokaa, ettei jokainen meistä voisi sitä syödä, vaikka valmistaisimme sen omallakin tavallamme. Keittoruuan kanssa syödään jauhoja ja suolaa, jokainen tekee itse leipänsä ja paistaa sen liedellä. Kerron näin paljon lappalaisesta siksi, etten itse puolestani koskaan väsynyt kyselemään hänen elintavoistaan ja edellytän, että muitten matkustajien laita on sama. Seudun virkamiehet pitävät lappalaisesta ja kertovat hänestä mielellään. Käräjämatka siellä pohjoisessa tehdään usein yli asumattomien tunturien, ajaen poroilla, huimaavaa vauhtia. Opas ajaa edellä, sitte matkustavainen ja vihdoin kuorma-poro; viimemainittu on usein kesyttämätön eläin, joka pannaan kiinni matkustavaisen pulkkaan pitelemään vastaan, ja siitä saattaa johtua mitä hullunkurisimpia kohtauksia. Kulku on aika vaarallista, sillä kesytetyinkin poro on kuitenkin villi eläin, joka käy sekä miehen että pulkan kimppuun, kun väsyy, — asettuu itse alamaassa pulkkaan eikä yleensä suostu mihinkään, ennenkuin pitkien kujeiden perästä. Mennään nurin narin, mutta ohja on visusti kierretty käsivarren ympäri, eläimen täytyy siis odottaa, ja karvapuku suojelee lunta vastaan; siis ylös taas vaan — uusia kujeita, ja taas menemään.
Mutta en saata lopettaa kertomustani lappalaisista muistelematta Else Marie Schanckea Tenossa, josta niin monet minulle kertoivat, kun ensin olin oppinut kyselemään. Kaikki lappalaiset sen tunturin seuduilla kutsuivat häntä "äidiksi" ja äiti hän todella on ollut heille. Naimisissa rikkaan kauppiaan kanssa, lahjoitti hän sekä oman että miehensä omaisuuden lappalaisille ja uhrasi suurimman osan elämäänsä heidän hyväkseen, vaikka hän oli kahdentoista lapsen äiti ja kantoi suuren talouden huolta hartioillaan. Yksi esimerkki joukosta: jouluaaton aattona, kun Else Marie jakeli ruokaa suuren sukulais- ja vierasjoukon piirissä, astui sisään lappalainen ja pyysi häntä kyynelsilmin seuraamaan, vaikka olikin mentävä kauvas tunturille ja oli paha ilma; hänen vaimonsa oli kaksi vuorokautta maannut synnytystuskissa; jollei "äiti" tulisi mukaan, niin ei olisi pelastusta. Sekä Else Marien lapset että vieraat sanoivat hänelle, ettei seitsemänkymmenen kahden vanha vaimo saata lähteä yön selkään, tällaisella rajuilmalla ja lisäksi niin kauvas. Mutta lappalainen tunsi "äidin"; hän turvausi häneen itseensä ja pyysi Jumalaa auttamaan häntä rukoilemaan. Silloin nousi vanhus, joku sai lähteä hakemaan hänen suksiaan, toinen hänen lappalaisturkkiaan; itse hän keräsi kokoon ruokaa ja lääkkeitä ja pukeutui samalla tavalla kuin lappalainen; sitte hän läksi hänen mukaansa lumituiskuun. Sekä sen yön että seuraavan päivän hän oli poissa; he olivat juuri kerääntyneet joulupuuron ympärille — eikä suinkaan iloisin mielin, kun hän reippaana astui sisään. Tervehdykset lausuttiin puolelta ja toiselta ja kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen. Mutta hän ei kiinnittänyt heihin huomiota, jakeli vain lyhyitä käskyjä, piti toimitettaman lämmintä vettä ja maitoa, piti tuotaman pieni laatikko, jossa oli ollut sokeria, ja kun hän sen sai, otti hän povestaan esiin pienen käärön, avasi sen — ja siellä oli pieni lapsi pehmeässä jäniksennahassa.
— Tämän on Jumala antanut minulle, sillä äiti on kuollut.
Hän sisusti pienen laatikon jäniksennahalla, keräsi vaatteita ja laski lapsen niihin, pestynä ja siistittynä. Tämä laatikko oli sitte aina hänen vuoteensa ääressä, hän hoiti lasta väsymättä ja kanniskeli sitä kaikkialla muassaan. Lapsi oli, hänen omien sanojensa mukaan, hänen "sydämensä lapsi." Mutta kuuden vuoden vanhana paloi se tulipalossa. Hän haki silloin itse luut tuhkaläjästä, pani ne samaan pieneen jäniksennahalla sisustettuun laatikkoon, mihin hän ensin oli laskenut lapsen, ja hautasi ne. Tässä tilaisuudessa hän sanoi:
— En ole ollut kyllin hyvä äiti kahdelletoista lapselleni. Eikö sitte ollutkin Jumalan kiusaamista, kun vielä otin kolmannentoista?
Kerrotaan myöskin, että varakkaat, hyväätekevät lappalaiset tuhatlukuisista porokarjoistaan lahjoittavat köyhille veljille, vieläpä ylläpitävätkin heitä. Mutta Nordlandin asukkaat, olkootpa sitte norjalaisia, suomalaisia tai lappalaisia, ovat hyväntahtoista, ystävällistä kansaa. Sitä mikä tavallisesti estää ihmisiä olemasta hyväntahtoisia ja ystävällisiä — kaikki ne tuhannet huomioon otettavat asianhaarat, ne erilaiset työt, levoton mieli, joka kaikki ärsyttää, häiritsee — sitä tavallisesti ei täällä ole olemassa. Niin yksinäisissä oloissa iloitsevat ihmiset toisistaan, niin suuren luonnon keskellä ja vaaranalaisessa työssä, niin pitkässä pimeydessä ja niin suuressa valossa versoo syvempiä ajatuksia.
Vielä kehoitan pitkämatkaisia välttämättä astumaan johonkin venäläislaivaan, joita Tromsassa ja Hammerfestissä vilisee. Huonojen lotjien asemasta, joilla he ennen kulkivat, on heillä nyt siroja kuunareja ja prikejä. Jos onnistuu saamaan mukaansa venäjää puhuvan kauppiaan — ja siellä puhuvat kauppiaat miltei yhtä usein venäjää kuin meikäläiset espanjaa [Useat sikäläisistä kauppiaista ymmärtävät myöskin lappia ja suomea; heillä on siis huomattava lisä paitsi sitä kielitaitoa, joka kaikkien kauppiaiden on omaaminen.] — niin tietää, että otetaan hyvin vastaan; kestitykseksi tarjotaan erinomaista venäläistä teetä, viiniä j.n.e. Venäläiset ovat hyväluontoista, sydämellistä kansaa; joka sitä epäilee, tarkatkoon heitä kun he ovat kallistaneet lasia; joka epäilee, se kuunnelkoon kun he laulavat ja nähköön kun he tanssivat vanhojen laulujensa mukaan, vanhat ja nuoret sekaisin! Esilaulaja aloittaa aina ja toiset yhtyvät häneen kuorossa, usein suurella taidolla. Saattaa kuulla, että nämä laulut ovat monen sadan vuoden vanhat ja saattaa niinikään kuulla, että ne kaiken aikaa ovat olleet sielujen omaisuutta; sillä kaikki laulavat, ilman rahtuakaan harjoitusta noita puolen sadan värssyn pituisia lauluja, aivan niinkuin nostettaisiin kaivosta vettä, tietäen että sinne aina jää. Meille kerrottiin, että useimmissa lauluissa puhuttiin rakkaudesta, mutta Venäjän ja tsaarin nimi oli aina mukana: isänmaantunne kannatti laulua. Onko se sitte niin ihmeellistä? Kuinka tyhmää on ollut luulla, että venäläiset olivat lauma puoli villejä, jotka kuljetettiin sotaan kuin mitkäkin hevoset ja jotka elivät, taistelivat ja kuolivat ilman ajatuksia ja tunteita, vain tsaarin käskystä. Voivatko orjat ja elukat saada aikaan niin suuria? Venäläisissä on kautta vuosisatain elänyt kansallistunne muistoineen suurilta sota-ajoilta, joista runot ja laulut ovat nousseet; he eivät ole osanneet lukea eivätkä kirjoittaa, mutta he ovat osanneet kertoa ja laulaa, he ovat osanneet itkeä ja tanssia, kärsiä ja kuolla. Tsaari Pietari nosti valtaistuimelle venäläisen uskon ja venäläisen laulun kaihon, Suworow vei sen voittoon, Nikolai I puolusti sitä ja kuoli sen edestä ja Aleksanteri antoi sille vapauden aatelisoikeuden. Sentähden ovat venäläiset olleet niin peloittavat, että he kulkivat sydämessä elävä Jumala ja laulussaan elävä isänmaan historia — ja juuri nämä puuttuivat usein vastustajilta. Tämän kautta saattaa myöskin ymmärtää heidän kuuluisan kurinsa, sen, joka poltti Moskovan poroksi, joka upotti laivat Sevastopolin satamassa ja kaatoi satoja tuhansia heistä kaikille Europan taistelukentille.