Pahempaa veitikkaa valehtelemaan kuin papin vanhin poika, tuskin oli koko paikkakunnalla; hyvä hän oli lukemaankin, siitä ei ollut mitään hätää, ja talonpojat kuuntelivat mielellään hänen lukemistaan, mutta kun se oli sellaista, josta he pitivät, valehteli hän mielellään lisää niin paljon kuin hän luuli heidän sulattavan; tavallisesti hän puhui väkevistä miehistä ja rakkaudesta, joka surmasi.
Pappi huomasi piankin, että puiminen riihessä hiljenemistään hiljeni; hän meni katsomaan, ja Thorvald siellä kertoi juttujaan. Sattui sitte, että metsästä ajettiin kotiin ihmeellisen vähän puita; pappi katsomaan — ja Thorvald siellä taas kertoi. Tästä täytyy tulla loppu, ajatteli pappi; ja hän pani pojan varsinaiseen kouluun.
Siellä oli vaan talonpoikaislapsia, mutta papista oli liian kallista pitää kotiopettajaa sille yhdelle pojalle. Thorvald ei kuitenkaan ollut kahdeksaa päivää ollut heidän joukossaan, kun muuan koulutoveri jo ihan kalpeana tuli kertomaan, että hän on tavannut maahiset tiellä; — toinen tuli vieläkin kalpeampana kertomaan, että ilmielävänä oli nähnyt päättömän miehen hommailevan veneitten luona valkamassa, ja pahinta kaikesta oli, että pieni Nuutti Pladsen ja hänen vähäinen sisarensa eräänä iltana, kun heidän piti mennä kotiin, palasivat ihan hädissään, itkivät ja kertoivat kuulleensa karhun murajavan pappilan kivikkojyrkänteellä, vähäinen Marit oli ihan nähnyt sen harmaitten silmien säkenöivän. Koulumestaripa nyt suuttui pahanpäiväisesti, iski viivoittimen pöytään ja kysyi — mikä piru — Jumala suokoon anteeksi pahan tekoni! — lapsiin oli mennyt.
— Täällä menevät päät toinen toistaan pahemmin sekaisin, sanoi hän; — joka pensaassa kuukkii sinipiika, — joka veneen alla nyökyttelee päätään Ahti, — ja karhu kävelee ulkona keskellä päivää sydäntalvella. Ettekö te enään luota Jumalaanne ja kristinuskoonne? sanoi opettaja, — vaan uskotteko kaikellaiseen paholaisen peliin ja pimeyden hirveisiin voimiin ja karhuun, joka keskellä keskitalven kirkasta päivää kävelee ulkona?
Vähitellen hän siitä kuitenkin lauhtui ja kysyi pieneltä Maritilta, eikö hän uskalla mennä kotiin. Tyttö itki ja tyrski ja väitti sitä ihan mahdottomaksi; koulumestari lupasi silloin, että Thorvald, suurin niistä, jotka vielä sattuivat olemaan jälellä koulussa, saa saattaa hänet kotiin.
— Ei, hän on itsekin nähnyt karhun, itki Marit; — hän sen juuri kertoi.
Thorvald pieneni paikallaan, varsinkin kun koulumestari hellästi rupesi vetelemään viivoitinta vasemman kätensä läpi.
— Oletko sinä nähnyt karhun? kysyi hän levollisesti.
— Kyllä se kuitenkin on totta, että lautamiehen renki löysi karhunpesän pappilan kivikkojyrkänteestä, juuri sinä päivänä, jolloin hän meni ampumaan metsäkanoja, sanoi Thorvald.
— Oletko sinä sitte nähnyt karhun?