— Kyllä minä voin kuulla, sanoi Marit ja siirtyi likemmä veljeään.
— Saatte uskoa vaan, että kyllä se nyt ammutaan! sanoi Thorvald ja nyökytti päätään; — tänne paikkakunnalle on tullut sellainen poika, joka osaa sen ampua. Tuskin oli Lauri Skytter kuullut puhuttavan karhunpesästä pappilan kivikkojyrkänteessä, ennenkuin hän tulla tuiskusi seitsemän pitäjän takaa ja hänellä oli niin raskas pyssy kuin ylin myllynkivi ja niin pitkä kuin tästä tuonne Hannu Voldeniin asti.
— Jesta sentään! huusivat kaikki lapset.
— Niinkö pitkä? toisti Thorvald, — se on varmasti niin pitkä kuin tästä tuoliin.
— Oletko sinä nähnyt sen? kysyi Olli Böen.
— Jaa olenko minä nähnyt sen? Minä olen ollut sitä puhdistamassa; sillä sen saatte uskoa, ettei siihen työhön otetakkaan joka miestä. Tietysti en minä jaksanut sitä nostaa; mutta sama se — minä puhdistin vaan lukot ja saatte uskoakin, ettei se työ mitään helppoa ole.
— Sanovat, ettei se pyssy enään viime aikoina ole osannut niin hyvin, sanoi Hannu Volden, kumartui taappäin ja pani molemmat jalkansa pulpetille.
— Ei olekkaan. Sitte kun Lauri kerran Osmarkenissa ampui nukkuvaa karhua, jäi se kaksi kertaa laukeamatta ja kolmannen kerran osumatta.
— Niin, kun menee ampumaan nukkuvaa karhua, sanoivat tytöt.
— Senkin hullu! lisäsivät pojat.