— On vain yksi keino, jolla sen asian voi auttaa, sanoi Olli Böen. —
Pitää ajaa elävä käärme piipusta sisään.
— Sen me kaikki tiedämme, sanoivat tytöt ja tahtovat kuulla uutta.
— Nyt on talvi eikä käärmettä saa mistään, siksi Laurikaan oikein luota pyssyynsä, sanoi Hannu Volden miettiväisesti.
Hänhän tahtoo Niilo Böeniä mukaan? kysyi Thorvald.
— Kyllä, vastasi Böenin poika, jonka piti tietää se asia, — mutta Niilo ei saa lupaa äidiltä eikä sisarelta. Isä kuoli varmaan siihen iskuun, jonka sai syksyllä, kun otteli karhun kanssa karjakartanolla, eikä heillä enään ole muita kuin Niilo.
— Onko se niin vaarallista? kysyi pieni poika.
— Vaarallista? sanoi Thorvald; — karhullahan on kymmenen miehen äly ja kahdentoista voimat.
— Sen me tiedämme, sanoivat tytöt taas ja tahtoivat vihdoinkin kuulla jotakin uutta.
— Mutta Niilo on samallainen kuin isänsäkin oli; kyllä hän menee.
— Niin, kyllä hän menee, sanoi Olli Böen; — tänään aikaiseen aamulla, ennenkuin kukaan väistä oli pystyssä, näin Niilo Böenin, Lauri Skytterin ja vielä yhden miehen pyssyineen lähtevän tunturille päin; eivätköhän vaan menneet pappilan kivikkojyrkänteelle.