— Jollen minä saa Torea, ei minulla ole ilon päivää tässä maailmassa.
Tore oli sunnuntain vuoteen omana ja tunsi maanantaina, ettei hän silloinkaan voi nousta. Tiistai tuli ja oli niin kaunis päivä. — Yöllä oli satanut, tunturi oli kostea ja vihanta, ikkuna oli auki, lehväin haju tuli sisään, kellot kalkahtelivat alas rinteitä ja ylhäällä huhuili joku; jollei äiti olisi ollut sisällä, olisi hänen täytynyt itkeä kärsimättömyyttään.
Keskiviikko tuli ja yhä vielä hän makasi; mutta torstaina hän rupesi miettimään, eikö tästä sentään lauvantaiksi pitäisi ruveta paranemaan, ja perjantaina hän oli ylhäällä. Hän muisti visusti isän sanat: "jos sinä ensi lauvantai-iltana pääset Husabyn hukan ja hänen pentujensa ohi, niin on tyttö sinun." Alituiseen katseli hän Husabyhyn.
— En minä pahempaa voi saada kuin selkääni, ajatteli Tore.
Husabyn karjakartanolle kulki, kuten jo ennen on sanottu, vain yksi ainoa tie; mutta reipas mies saattoi sentään päästä sinne, vaikkei kulkenut juuri sitä tietä. Kun souti tuonne niemen taakse ja laski maihin tunturin tuolle puolelle, niin aina sitä jollakin lailla pääsi ylös, vaikka seinämä olikin niin jyrkkä, että pukki vaivoin kulki siitä ja se tavallisesti sentään ei hätäydy tuntureilla.
Lauvantai tuli ja Tore oli kaiken päivää ulkona; — aurinko säteili niin että pensaat vavahtelivat ja kaiken aikaa kuului huhuilun houkutus tuntureilta. Hän oli vielä istumassa oven edustalla, kun ilta jo joutui ja sumun höyryt nuolivat nurmikkojyrkänteitä. Hän loi katseensa sinne ylös ja siellä oli ihan hiljaista, hän katsahti Husabyhyn päin — ja sitte työnsi hän veneen vesille ja läksi kiertämään nientä.
Karjakartanolla oli Aslaug saanut pois päivän työt ja istuutunut. Hän arveli, ettei Tore kai pääse sinne sinä iltana, mutta että hänen sijaansa tulee sitä useampia muita; hän päästi irti karjakoiran eikä sanonut kenellekään minne läksi. Hän asettui istumaan sellaiseen paikkaan, että saattoi nähdä laakson, mutta siellä nousivat sumut, eikä hän muutenkaan saanut katsotuksi sinne; sillä muistot olivat joka paikassa vastassa. Hän siirtyi siis muualle ja huomaamattaan tuli hän joutuneeksi toiselle puolelle ja asettui katsomaan järvelle. Siitä tuli sellainen rauha, kun silmäili pitkiä vesiä.
Hänen rupesi tekemään mieli laulaa; hän valitsi laulun, jossa oli pitkiä säveliä, ja kauvas kaikui ääni hiljaisessa yössä. Hän ihastui itsekin ja lauloi värsyn lisää. Mutta äkkiä tuntui siltä kuin joku olisi vastannut kaukaa, alhaalta.
— Mitä ihmettä se on? ajatteli Aslaug, astui jyrkänteelle ja kietoi käsivartensa solakan koivun ympäri, joka värisi ja vapisi syvyyden päällä. Hän katsahti alas, mutta ei nähnyt mitään. Vuono lepäsi suurena ja tyynenä, ei lintukaan viilättänyt sen yli: Aslaug istuutui taasen ja rupesi laulamaan; mutta nyt vastattiin samoin sävelin ja likempää kuin äsken.
— Kyllä siellä sittenkin on joku.