Aslaug ponnahti pystyyn ja kumartui katsomaan alas. Silloin näki hän kallioseinämän luona veneen, joka oli laskenut maihin, ja niin syvällä se oli, että se näytti pieneltä näkinkengänkuorelta vain. Hänen silmänsä kulkivat ylöspäin — silloin äkkäsi hän punaisen lakin ja sen alla pojan, joka ponnisteli ylös miltei sileää tunturiseinää.
— Hyvät ihmiset, kuka se saattaa olla? kysyi Aslaug, päästi käsistään koivun ja juoksi hyvän matkan päähän. Hän ei uskaltanut itselleenkään vastata, sillä tiesihän hän, kuka se oli. Hän heittäytyi nurmikolle ja kävi kiinni ruohoon molemmin käsin, ikäänkuin asia olisi riippunut hänen kiinnipitämisestään; mutta ruohon juuret katkesivat, hän huusi ääneen ja rukoili Jumalaa kaikkivaltiasta auttamaan. Mutta sitte johtui hänen mieleensä, että tämä Toren teko oli Jumalan kiusaamista ja ettei apua sentähden ollut odottaminen.
— Vain tämän ainoan kerran, rukoili hän ja kietoi kätensä koiran ympäri, ikäänkuin se olisi ollut Tore, joka hänen pitää pelastaa. Hän vierittelihe koiran kanssa pitkin nurmikkoa ja aika tuntui hänestä loppumattomalta.
Mutta äkkiä riistäytyi koira irti.
— Vov, vov! haukkui se alas jyrkännettä ja heilutti häntäänsä; — vov, vov! haukkui se Aslaugille ja pani etukäpälänsä häntä vastaan; — vov, vov! taas alas jyrkännettä — ja tuossapa nousi punainen lakki tunturisyrjän yli ja Tore lepäsi hänen povellaan.
Siinä hän viipyi minuuttikausia, saamatta sanaa suustaan ja kun hän vihdoin puhui, ei sanoissa ollut mitään järkeä.
Mutta vanha Nuutti Husaby lausui tämän kuultuaan sanan, jossa oli järkeä, sillä hän sanoi:
— Se poika on hyvä olemassa. Tyttö on hänen.