Öyvind oli hänen nimensä ja hän itki, kun syntyi tähän maailmaan. Mutta kun hän sitte istui äidin sylissä, nauroi hän, ja kun illalla sytytettiin tulta, nauroi hän jotta helisi, mutta itki, kun ei päässyt tulen luo.
— Siitä pojasta sitä vasta mahtaa tulla jotakin, sanoi äiti.
Siellä missä hän syntyi, riippuivat vuoret ihan asumuksen päällä; mutta ne eivät olleet korkeat; mänty ja koivu kurkistelivat alas ja tuomi kylvi kukkia katolle. Mutta katolla käveli pieni pukki, jota Öyvind ruokki; se oli pantu sinne, jottei se menisi karkuun, ja Öyvind kantoi sille lehtiä ja heiniä. Eräänä päivänä teki pukki hyppäyksen ja katosi vuorille; se meni ylös asti ja joutui sellaisille paikoille, joilla ei se ikinä ollut käynyt, Öyvind ei nähnyt pukkia, kun illallisen jälkeen tuli ulos, ja muisti paikalla ketun. Hän kuumeni ihan kuumaksi, katseli ympärilleen ja kuunteli.
— Kili — kili — kili — kilipukkiseni!
— Ä-ä-ä-ä-ä-ä-äää! sanoi pukki vuorenrinteeltä, pani pään kallelleen ja katsoi alas.
Mutta pukin vieressä oli pieni tyttö polvillaan.
— Sinunko tämä pukki on? kysyi hän.
Öyvind seisoi suut, silmät auki ja pisti molemmat kätensä housuntaskuihin.
— Kukas sinä olet? kysyi hän.
— Minä olen Marit, äidin tyttö, isän viulu, talon sinipiika, Olli Nordistuenin tyttärentytär Hejdelästä; käännyn syksystä viidennelle, kolmantena päivänä kylmistä öistä.