— Ai, se meni kappaleiksi! sanoi poika ja keräsi huolellisesti kaikki palaset; pienintä hänen täytyi maistaa ja se oli niin hyvä, että hänen täytyi maistaa toistakin ja ennenkuin hän huomasikaan, oli hän syönyt koko rinkilän.
— Nyt on pukki minun, sanoi tyttö.
Poika seisautti viimeisen palan suussaan, tyttö kellitteli ja nauroi, pukki seisoi hänen vieressään, rinta valkoisena, selkä ruskean mustana ja katseli alas, pää kallellaan.
— Etkö sinä voisi vähän odottaa, pyysi poika ja hänen sydämensä alkoi sykkiä.
Tyttö nauroi entistä vallattomammin ja nousi polvilleen.
— Ei, pukki on minun, sanoi hän, kietoi kädet pukin kaulaan, irroitti sukkasiteensä ja köytti sen ympärille.
Öyvind katseli komentoa. Tyttö nousi ja rupesi vetämään pukkia perässään; se ei tahtonut lähteä, vaan oikoi kaulaansa Öyvindiä kohti.
— Ä-ä-ä-ä-ää! pani se.
Mutta tyttö kävi toisella kädellään kiinni selkäkarvoihin, veti toisella nauhasta ja puheli kauniisti:
— Tule pois nyt, pukki, niin pääset tupaan ja saat syödä äidin vadista ja minun esiliinastani. Sitte hän lauloi: