Puku pukkini joudu,
tule vaskani, tuu
lumitöppösin Mirri,
sa naukuja-suu,
ja sorsaset sulkaa
vailla, nyt tulkaa,
kananpoikaset kaa
esiin koikkelehtaa,
kyy kyyhkyni pienot
te untuva-hienot!
Kävi kaste jo maass'
tuli aurinko taas,
ja alulla vast' on kesä kultainen
vaan syksyn jos huudat se kuulee sen!
Siinä sitä sitte oltiin.
Poika oli hoitanut pukkia talvesta asti, sen syntymästä saakka, eikä hän koskaan ollut ajatellut, että hän voisi sen kadottaa; mutta nyt se oli tapahtunut hetkessä, eikä hän enään saisi sitä nähdä.
Äiti tuli hyräillen rannalta, jossa oli ollut pesemässä? pyttyjä; hän näki pojan itkeä kyyköttävän nurmessa ja meni hänen luokseen.
— Mitä sinä itket?
— Voi pukki, pukki!
— No, missä pukki on? kysyi äiti ja katsoi katolle.
— Ei se enään koskaan tule takaisin, sanoi poika.
— Poikaseni, kuinka se on tapahtunut?
Poika ei heti tahtonut tunnustaa.