Ja Marit nousi ja rupesi, jalkojaan laahustellen nousemaan ylös mäkeä.
— Sukkasiteesi unohtuu! huusi Öyvind hänen perässään.
Tyttö kääntyi ja katsahti ensin nauhaan ja sitte poikaan. Vihdoin teki hän lujan päätöksen ja sanoi, itku kurkussa:
— Sen sinä saat pitää.
Poika meni hänen luokseen ja otti hänen kätensä:
— Kiitoksia, sanoi hän.
— Ei kiittämistä, vastasi tyttö, huokasi hirveän syvään ja läksi.
Poika istuutui nurmelle, pukki asteli hänen vieressään, mutta se ei enään ollut niin rakas kuin ennen.
TOINEN LUKU.
Pukki oli köydessä tuvan seinustalla; mutta Öyvind katseli vuorelle päin. Äiti tuli ulos ja istuutui hänen luokseen; mutta hän tahtoi kuulla satuja siitä mitä oli kaukana, sillä nyt ei pukki enään riittänyt. Silloin hän sai kuulla, että kaikki kerran osasi puhua; vuori puhui purolle ja puro joelle ja joki merelle ja meri taivaalle; mutta hän kysyi eikö taivas puhunut kenellekään, ja taivas puhui pilville, mutta pilvet puille, mutta puut nurmelle, mutta nurmi kärpäsille, mutta kärpäset eläimille, mutta eläimet lapsille, mutta lapset täysikasvaneille; ja niin sitä jatkui, kunnes kaikki meni ympäri eikä kukaan tietänyt kuka alkoi, Öyvind katseli vuorta, puita, järveä, taivasta ja huomasi, ettei oikeastaan koskaan ennen ollut niitä nähnyt. Kissa tuli samassa ulos ja asettui kivelle päiväpaisteeseen. — Mitä kissa sanoo? kysyi Öyvind ja osoitti sitä.