Koulumestari otti vastaan veneen, isä irroitti airot, Öyvind hyppäsi hänen ohitseen maihin, ojensi ensin kätensä äidille, sitte koulumestarille, hymyili ja nauroi ja rupesi, ihan vasten talonpoikien tapaa, heti kertomaan tutkinnosta, matkasta, johtajan todistuksesta ja hyvistä tarjouksista; hän kyseli vuodentuloa ja tuttavia, paitsi yhtä; isä kanniskeli tavaroita, mutta hänenkin teki mieli kuunnella, hän arveli sentähden, että olkoot siellä ja läksi mukaan sisään. Ja sitte sitä mentiin, Öyvind nauroi ja kertoi ja äiti nauroi hänkin, sillä hän ei ensinkään tietänyt mitä sanoisi. Koulumestari asteli hitaasti rinnalla ja katseli poikaa viisain silmin, isä kulki kunnioittaen vähän etempänä. Ja niin he tulivat kotiin, Öyvind iloitsi kaikesta mitä näki, ensinnä siitä, että rakennus oli maalattu, sitte siitä, että myllyä oli laajennettu, sitte siitä, että lyyjyikkunat olivat otetut pois tuvasta ja kamarista ja vihreän lasin sijaan pantu valkoista lasia ja puitteita suurennettu. Kun hän tuli sisään, näytti kaikki niin ihmeen pieneltä ettei hän ensinkään muistanut sitä sellaiseksi, mutta niin hauskalta. Kello kaakatti kuin lihava kana, tuoleissa oli leikkauksia, jotka melkein näyttivät aikovan puhua, hän tunsi joka kupin katetulla Pöydällä, uuni hymysi valkeaksi kalkittuna tervetuloa; lehvät lemusivat pitkin seiniä, katajat lattialla tiesivät juhlaa. He asettuivat syömään; mutta ei syömisestä tullut paljon mitään, sillä hän puheli lakkaamatta. He tarkastelivat nyt jokainen häntä levollisemmin, huomasivat eroavaisuutta ja yhtäläisyyttä, ja katselivat, mikä hänessä oli ihan uutta, aina sinisiin verkavaatteisiin asti, jotka olivat hänen yllään. Kun hän oli kertonut pitkän jutun jostakin toveristaan ja vihdoin lakkasi, syntyi pieni hiljaisuus. Silloin virkkoi isä:

— Ymmärrän tuskin ainoaa sanaa siitä mitä sinä puhut, poika; sinä puhut niin tavattoman nopeaan.

Kaikki purskahtivat nauruun, Öyvind ylinnä; hän kyllä tiesi, että se oli totta, mutta hänen oli mahdoton puhua hitaammin. Kaikki uusi, mitä hän pitkällä retkellään oli nähnyt ja oppinut, oli niin vallannut hänen mielikuvituksensa ja käsityskykynsä ja niin kokonaan karkoittanut hänet tavallisista oloistaan, että voimat, jotka kauvan olivat levänneet, olivat ikäänkuin riihaantuneet ja pää joutui alituiseen työhön. Sitte he huomasivat, että hänen oli tapana silloin tällöin toistaa paria kolmea sanaa, ihan mielivaltaisesti, kiireissään; ikäänkuin hän olisi kompastunut omiin askeliinsa. Välistä se teki naurettavan vaikutuksen, mutta sitte hän nauroi ja sentiensä se unohtui. Koulumestari ja isä istuivat vakoilemassa, olisiko huolellisuudesta kadonnut jotakin; mutta ei se siltä näyttänyt: kaikkea hän ajatteli, muistutti itse, että vene olisi tyhjennettävä, otti paikalla auki tavaransa ja ripusteli vaatteita nauloihin, näytti kirjojaan ja kelloaan ja kaikkea uuttaan ja äiti sanoi, että sitä oli pidetty hyvin. Pieneen huoneeseensa hän oli tavattoman ihastunut; aluksi hän aikoi jäädä kotiin auttamaan heinänkorjuussa ja lukemaan. Minne hän sitte joutuisi, sitä ei hän tietänyt, mutta se oli yhdentekevä. Hänen ajatuksensa juoksivat voimakkaina ja reippaina niin että oikein virkisti, hän ilmitoi tunteensa niin vireästi, että oikein teki hyvää sille, joka kaiken vuotta on tottunut pidättymään. Koulumestari kävi kymmenen vuotta nuoremmaksi.

— Nyt on siis päästy näin pitkälle, sanoi hän ilosta säteillen, kun nousi lähtemään.

Kun äiti palasi tapansa mukaan saattamasta häntä porraskivelle, pyysi hän Öyvindin kamariin.

— Joku odottaa sinua täällä kello yhdeksän, kuiskasi hän.

— Missä?

— Vuorella.

Öyvind katsahti kelloa ja se kävi jo yhdeksättä. Sisällä ei hän saanut odotetuksi, vaan meni ulos, kapusi vuorelle ja jäi siihen katselemaan. Rakennuksen katto oli ihan vuoren alla; pensaat katolla olivat kasvaneet, nuoret puut hänen ympärillään olivat niinikään tulleet suuremmiksi ja hän tunsi jokikisen. Hän katseli alas tielle, joka kulki vuoren syrjää myöten, metsä toisella puolella. Tie oli harmaa ja vakava, mutta metsä hymyili kaikenkaltaisessa lehdessä; puut olivat korkeat ja suorat, pienellä lahdella näkyi haaksi, purjeet lerpallaan; se kuljetti lankkuja ja lautoja ja odotti tuulta. Hän katseli vettä, joka oli kantanut häntä edestakaisin; se lepäsi kiiltävän tyynenä, muutamia vesilintuja lensi järven poikki, mutta ääntä päästämättä; sillä oli myöhäistä. Isä näkyi tulevan myllyltä, hän pysähtyi porraskivelle ja jäi, kuten poikakin, katselemaan; sitte hän läksi rantaan, panemaan venettä yökorjuuseen. Äiti ilmestyi talon toiselle puolelle, sillä hän tuli keittiöstä; hän katsahti vuorelle päin, astellessaan pihan poikki viemään jotakin kanoille, katsahti uudelleen ja hyräili. Öyvind istuutui odottamaan; pensaikko oli tiheää, joten ei hän saattanut nähdä kauvas, mutta hän tarkkasi pienintäkin ääntä. Kauvan pettivät häntä linnut, kahahtaessaan ilmaan, tai hyppäsi joku orava toiseen puuhun. Mutta vihdoin kuuluu kauvempaa ritinää, ritinä vaikenee ja alkaa taasen kuulua; poika nousee, sydän sykkii ja veri karkaa kasvoille; vihdoin avautuu pensaikko, mutta sieltä tulee suuri villakoira, joka hänet nähdessään jää seisomaan kolmelle jalalle eikä liiku. Se on Ylä-Hejdelän koira ja ihan sen takana kuuluu taas kahinaa, koira kääntää päätään ja vainuaa — jo tulee Marit.

Hame tarttui kiinni pensaaseen, hän kääntyi sitä irroittamaan ja sellaisena Öyvind hänet ensinnä näki. Hänen päänsä oli paljaana, hiukset kiinnitetyt ylös kuten tytöillä tavallisesti arkioloissa; hänen yllään oli karkea, ruudullinen liivihame ilman hihoja, kaulassa ei ollut muuta kuin paidan alaskääntyvä kaulus; hän oli salaa lähtenyt niityltä eikä uskaltanut millään lailla koristaa itseään. Hän nosti katseensa, pää kallellaan ja hymyili; valkeat hampaat loistivat ja silmät välkähtivät puoleksi ummistettujen luomien alta; vähän aikaa hän siinä arasteli, mutta sitte hän läksi tulemaan ja punastui punastumistaan joka askeleelta, Öyvind astui häntä vastaan ja otti hänen kätensä molempien käsiensä väliin. Tyttö painoi päänsä syvälle alas. Sillä lailla seisoivat he kauvan.