— Kiitos kaikista kirjeistäsi, sanoi ensinnä Öyvind ja kun tyttö silloin hiukkasen nosti katsettaan ja hymyili, tunsi poika, että hän on veitikkamaisin noita, minkä metsässä ikinä saattaa tavata; mutta hän oli kun olikin kiikissä ja tyttö samaten.
— Kuinka sinä olet tullut suureksi! sanoi tyttö ja tarkoitti ihan toista kuin sanoi.
Hän rupesi katselemaan häntä yhä enemmän ja enemmän ja hymyili hymyilemistään ja poika hymyili hänkin; mutta he eivät sanoneet mitään. Koira oli istuutunut vuorensyrjälle ja katseli taloa. Tore huomasi koiranpään alhaalla vedessä eikä kuolemakseen saattanut käsittää mikä sieltä vuorelta näkyi.
Vihdoin nuoret sitte päästivät toistensa kädet rupesivat vähitellen puhumaan. Ja kun Öyvind ensin oli päässyt alkuun, kävi hän niin puheliaaksi, että tytön täytyi ruveta nauramaan häntä.
— Niin, näetkös sinä, se on sellaista, kun minä olen iloinen, oikein iloinen, näetkös! ja silloin kun meidän välimme selveni, oli kuin minussa olisi auennut lukko, auennut, näetkös.
Tyttö nauroi ja sanoi:
— Minä osaan melkein ulkoa kaikki ne kirjeet, jotka sinä olet lähettänyt.
— Entä minä sitte! Mutta sinä kirjoitit aina niin lyhyesti.
— Kun sinä aina tahdoit niin pitkiä.
— Ja kun minä tahdoin, että olisi kirjoitettu pitemmältä jostakin asiasta, luikersit sinä aina tiehesi.