— Onhan minulla lapsenlapsi ja hän kyllä tietää mikä minulle tuottaisi iloa, mutta hän ei tee sitä.
Koulumestari hymähtää.
— Ehkei se tuottaisi iloa hänelle. Olli vaikenee. Koulumestari lausuu:
— Sinua painavat monetkin asiat, mutta minun ymmärtääkseni talo sentään on suurin huoli. Olli virkkaa hiljaa:
— Se on jo niin monet polvet ollut tässä suvussa ja se on niin hyvää maata. Siinähän se on kaikki mitä isä toisensa perästä on saanut kokoon; mutta nykyään ei se kasva. Enkä minä tiedä kuka ajaa taloon, kun minut viedään talosta. Sukua hän vaan ei ole.
— Jatkaahan sinun tyttäresi tytär sukua.
— Mutta kuinka hänen miehensä pitää taloa? Se minun pitäisi tietää ennenkuin pääni kaatuu. Se on sellaista, Baard, että sekä minulle että talolle tulee kiire.
Molemmat vaikenevat; vihdoin virkkaa koulumestari:
— Eikö mentäisi vähän katsomaan maita, kun on näin kaunis ilma?
— Mennään vaan. Minulla on väkeä tuolla mäessä, lehdessä ovat, mutta eiväthän ne mitään tee, paitsi silloin kun minun silmäni näkee! … ja hän hoippuroi hakemaan suurta lakkiaan ja keppiään ja puhelee siinä kulkiessaan: — ne eivät viihdy täällä meillä työssä; minä en ymmärrä mikä siinä on… Heidän päästyään ulos ja kierrettyään rakennuksen kulman, hän seisahtui: — katso nyt tätä: kun ei ole järjestystä missään! puita ovat viskelleet huiskin haiskin, kirvestä eivät ole lyöneet kiinni pölkkyyn… ja hän kumartui vaivalloisesti sitä ottamaan ja löi sen pölkkyyn. — Tämä välly tässä on pudonnut, mutta onko joku viitsinyt nostaa sitä ylös? ja hän nosti sen itse paikoilleen. — Tässä on sitte aitta, mutta luulen vaan, että joku on kantanut pois portaita!— hän nosti ne itse syrjään. Sitte hän seisahtui, jäi katsomaan koulumestariin ja sanoi: — ja tällaista se on joka päivä!