Heidän astuessaan ylös rinnettä, kuului nurmikkojyrkänteiltä reipasta laulua.
— Laulavatpa ne työtä tehdessään, sanoi koulumestari.
— Se on Itätalon pieni Nuutti, joka siellä laulaa. Hän tekee lehtiä isällensä. Tuolla ovat minun väkeni; he eivät laula.
— Tuo ei ole tämän paikkakunnan lauluja.
— Ei näy olevan.
— Öyvind Pladsen on paljon ollut siellä Itätalossa; taitaa olla niitä lauluja, jotka hän on tuonut paikkakunnalle; lauluja tulee aina aika liuta hänen mukanaan.
Siihen ei tullut mitään vastausta. Se maa, josta he paraikaa kulkivat, oli aivan hoidon puutteessa ja kun koulumestari huomautti sitä, seisahtui Olli.
— Minä en jaksa enempää, sanoi hän miltei heltyen. Vieras työväki käy liian kalliiksi, kun ei isännän silmä ole mukana. Raskasta vaan on kulkea tällaisen maan poikki.
He joutuivat puhumaan pinta-alan suuruudesta ja mitkä paikat eninten kaipasivat hoitoa ja lopuksi he päättivät nousta nurmikkojyrkänteelle katsomaan koko alaa. Kun he vihdoin viimein olivat päässeet korkealle paikalle ja sieltä katselivat ympärilleen, heltyi vanhus vahaksi.
— Enhän minä tahtoisi jättää tätä näin rempalleen. Tuolla me olemme ahertaneet, sekä minä että vanhemmat, vaikkei sitä näy.