Samassa kajahti heidän päittensä päältä laulu; siinä oli se omituinen kirpeys, joka pojanäänessä aina on, kun se oikein innoissaan vetelee. He sattuivat olemaan jokseenkin likellä sitä puuta, jonka latvassa pieni Nuutti Itätalo taitteli lehviä isänsä karjalle ja heidän täytyi jäädä kuuntelemaan hänen lauluaan.
Vuoripolku noustavaks kun on jyrkkä eessä, älä liian raskahaks kantamusta tee sä! Sulje huolet laaksojen vihannasta haasta, heitä alas laulellen, mik' on alamaasta!
Tervehtii sua linnunsuu, vaikee kyläjuorut, ilma yhä puhdistuu, noustessasi nuorrut, syvyydestä sydämen laulat lauleloisen, herää muistot mennehen ajan aurinkoisen.
Seisot hetken hartahan, kuulet silloin soivan hiljaisuuden korkean, korvaan huminoivan. Solisee vain puronen, kivi vierii santaan, maailmalta tuulonen kaiun sulle kantaa.
Nöyrtyen sa astu näin muistojesi tarhaan, nouse yhä ylöspäin huipulta sa parhaan löydät: Moses vaeltaa siellä Herran kanssa; autuas ken nähdä saa heidän kasvojansa!
Olli oli istuutunut ja painanut pään käsiinsä.
— Nyt minä puhun teille, sanoi koulumestari ja istuutui hänen viereensä.
* * * * *
Pladsenin torpassa oli Öyvind vasta palannut pitemmältä matkalta.
Kyyti oli vielä oven edessä koska hevosen piti levätä.
Vaikka Öyvindillä nyt oli hyvät tulot amtin agronoomina, asui hän vielä pienessä kamarissaan kotitorpassa ja autteli joutoaikoinaan töissä. Torppa oli viljelty päästä päähän, mutta se oli niin pieni, että Öyvindin oli tapana sanoa sitä äidin leikkikaluksi; sillä äiti maanviljelystä pääasiallisesti hoiti.