Hiljaista on tuollaisessa pienessä kaupungissa; kaikki melu on siirtynyt laitureille, mihin talonpoikien veneet ovat pureutuneet kiinni ja laivat ottavat ja purkavat lastinsa. Pitkin laitureita kulkee pienen kaupunkimme ainoa katu; valkoisiksi ja punaisiksi maalatut yksi- ja kaksikerroksiset talot pysyttelevät kadun toisella puolella, eivät kuitenkaan seinä seinässä, vaan välillä somat puutarhat; katu on pitkä ja leveä ja tuulen tullessa mereltä päin, hajuaa se siltä mitä laiturilla milloinkin on. Hiljaisena pysyy kaupunki — ei poliisin pelosta, sillä sellaista tavallisesti ei ole — vaan huhujen pelosta, koska kaikki ihmiset tunnetaan. Katua astellessa täytyy nyökätä joka ikkunaan, missä tavallisesti istuu joku vanha nainen, nyökäten takaisin. Sitte pitää tervehtiä vastaantulijoita; sillä kaikkien näiden ihmisten ajatukset liikkuvat siinä mikä on sopivata yleensä ja heihin nähden erityisesti. Joka menee yli sen rajan, mikä hänen säädylleen ja asemalleen on määrätty, se menettää hyvän maineensa; sillä kaikki eivät tunne yksin häntä, vaan hänen isänsä ja isoisänsäkin ja paikalla kaivavat he esiin kaikki mitä suvussa ennen on havaittu taipumuksia säädyttömyyteen.
Tähän hiljaiseen kaupunkiin tuli monta vuotta sitte muuan kunnianarvoisa mies, Olsen; hän tuli maalta, niissä oli elättänyt henkeään kulkukauppiaana ja pelimannina. Kaupungissa pani hän vanhoja ostajiaan varten pystyyn puodin, missä paitsi rihkamaa, möi viinaa ja leipää; puodin takaisessa huoneessa hän sitte käveli edestakaisin, vedellen hyppytansseja ja morsiusmarsseja; aina kun astui oven ohi, tirkisti hän oven lasista sisään ja jos puotiin oli ilmaantunut ostaja, keskeytti hän täry-äänellä soiton ja astui puotiin. Kauppa kävi mainiosti, hän meni naimisiin ja sai pojan, jolle pani oman nimensä, ei kuitenkaan Pekkana, vaan Petterinä. Pienen Petterin piti saada mitä ei Pekka ollut saanut: hänestä piti tulla sivistynyt ihminen ja sentähden pantiin poika latinakouluun. Kun sitte ne, joiden piti olla hänen toverejaan, ajoivat hänet pois leikeistään sentähden että hän oli Pekka Olsenin poika, niin Pekka Olsen ajoi hänet takaisin heidän luokseen; sillä eihän poika muuten voinut sivistyä. Pieni Petteri tunsi hyljätyn asemansa koulussa ja kävi vähitellen niin apeamieliseksi ja välinpitämättömäksi, ettei isä saanut hänestä piiskatuksi esiin hymyä enempää kuin kyyneltäkään. Silloin luopui Pekka piiskaamisesta ja pani pojan puotiin. Ja kuinka hän kummastelikaan, kun hän siellä näki pojan antavan kullekin mitä se pyysi, antamatta jyvääkään liian paljon, syömättä edes luumuakaan; hän vaan punnitsi, laski, merkitsi kirjoihin, ilmettä muuttamatta, tavallisesti puhumatta ja hyvin hitaasti, mutta nuhteettoman tarkasti. Isä rupesi taasen toivomaan hänestä miestä ja lähetti hänet silliveneessä Hampuriin kauppakouluun ja oppimaan hienoja tapoja; kahdeksan kuukautta hän oli poissa, oli kai sitä siinä tarpeeksi. Palatessa oli hän hankkinut kuusi uutta vaatekertaa ja maihin noustessa olivat ne kaikki hänen yllään, "sillä eihän siitä makseta tullia, mitä on ihmisen päällä". Mutta lukuunottamatta paksuutta, oli hän saman näköinen, kun seuraavana päivänä tuli kadulle. Hän asteli kankeana ja suorana, kädet oistoina riipuksissa, tervehti äkkinäisesti nyökäten ja kumarsi, ikäänkuin häneltä olisi puuttunut niveliä, samassa käydäkseen ihan kankeaksi. Hänestä oli tullut ruumistunut kohteliaisuus, mutta hän suoritti kaikki temput sanaa sanomatta, nopeasti ja jonkinlaisella arkuudella. Hän ei enään kirjoittanut nimeään Olsen, vaan Ohlsen ja se antoi kaupungin sutkapäille tilaisuutta tekemään seuraavan kysymyksen: "kuinka pitkälle Petter Olsen pääsi Hampurissa?" Vastaus: "ensimäiseen kirjaimeen". Hän yritti niinikään kutsua itseään "Pedroksi"; mutta kun hän tuon h-kirjaimen takia jo oli saanut kokea niin paljon harmia, heitti hän sen ja kirjoitti nimensä P. Ohlsen. Hän laajensi isän kauppaa ja meni jo kahdenkymmenen vuoden vanhana naimisiin punakätisen puotineidin kanssa, jotta hän hoitaisi hänen talouttaan; sillä isä oli vast'ikään jäänyt leskeksi ja aina se vaimo oli varmempi pitää kuin taloudenhoitajatar. Päivälleen vuoden päästä sai hän pojan, joka viikon perästä sai nimen Pedro. Kun kunnianarvoisa Pekka Olsen nyt oli tullut isoisäksi, rupesi hän ikäänkuin sisällisestä kutsumuksesta vanhenemaan. Hän luovutti sentähden kaupan pojalle, asettui istumaan penkille ulkopuolelle puotia ja poltti piippunysää. Ja kun eräänä päivänä istuskeleminen rupesi häntä ikävystyttämään, toivoi hän pian kuolevansa ja toivomus toteutui hiljalleen, kuten hänen kaikki muutkin toivomuksensa.
Jos Petteri-poika oli perinyt yksinomaan toisen puolen isänsä taipumuksista, nimittäin kauppaviisauden, niin näytti pojanpoika Pedro perineen yksinomaan toisen, nimittäin soittolahjat. Hän oppi hyvin myöhään lukemaan, mutta hyvin aikaiseen laulamaan, hän soitti huilua niin hyvin, että se olisi pitänyt hullunkin huomata, hän oli hienohipiäinen ja herkkämielinen. Mutta se ei ensinkään sopinut isän laskuihin, sillä hänen omaa ahkeruuttaan ja täsmällisyyttään piti kasvatettaman pojassa. Kun poika sitte unohti jotakin, ei häntä kuritettu kovin sanoin ja lyömällä, kuten aikoinaan isää, vaan häntä nipisteltiin. Se tapahtui hiljaa, ystävällisesti, miltei kohteliaasti, mutta se tapahtui vähäpätöisimmänkin tilaisuuden sattuessa. Äiti laski joka ilta lasta riisuessaan siniset ja keltaiset pilkut hänen ruumiissaan, ja suuteli niitä, mutta hän ei asettunut vastaan; sillä häntä nipisteltiin häntäkin, joka repeämästä pojan vaatteissa, jotka olivat pienennetyt isän hampurilaisista, joka tahrasta koulukirjoissa, sai äiti kantaa syyn. Sentähden sanottiin alituiseen: "älä, älä Pedro! ole varoillasi, Pedro! mitä sinä teet, Pedro!" — hän pelkäsi isää ja kyllästyi äitiin. Toverit eivät tehneet hänelle mitään pahaa, koska hän paikalla oli valmis itkemään ja rukoilemaan armoa vaatteilleen; mutta häntä sanottiin mammanpojaksi eikä pidetty missään arvossa. Hän muistutti kipeää, höyhenetöntä ankanpoikaa, joka aina linkuttaa joukon perässä ja kiidättää kauvas syrjään sen pienen palasen, minkä on onnistunut varastamaan; kukaan ei jakanut osastaan hänelle, sentähden ei hänkään jakanut kenellekään.
Mutta pian hän huomasi, että kaupungin köyhät lapset olivat toisellaiset; he kohtelivat häntä kärsivällisyydellä, sillä hän oli heitä hienompi. Pitkä, voimakas tyttö, joka hallitsi poikalaumaa, rupesi suojelemaan häntä. Hän ei koskaan kylläkseen saanut katsotuksi sitä tyttöä: hänen hiuksensa olivat pikimustat ja seisoivat käheränä pörrönä, ne eivät ikinä olleet nähneet muuta kampaa kuin sormet; hänen silmänsä olivat syvän siniset, otsa matala. Ne kasvot ikäänkuin lensivät vastaan ja valloittivat. Sillä tytöllä oli aina menoa ja työtä, kesällä hän oli paljasjaloin ja paljain käsivarsin, ihan ruskettuneena, talvella hän oli sellaisessa puvussa kuin muut kesäisin. Hänen isänsä oli luotsi ja kalastaja; tyttö juoksenteli myymässä hänen kalojaan, soutaa ponnisteli hänen venettään ja kun hän oli luotsin toimissa, hoiti tyttö yksinään kalastusta. Jokaisen, joka hänet näki, täytyi kääntyä katsomaan häneen vielä kerran; sillä hänessä oli sellainen oman arvon tunto. Hänen nimensä oli Gunlaug, mutta häntä sanottiin Kalastajatytöksi, ja sen nimen otti hän vastaan arvonimenä. Leikeissä asettui hän aina heikkojen puolelle, hänellä oli tarve antautua suojelemaan muita ja nyt otti hän tämän hennon pojan siipiensä suojaan.
Hänen veneessään sai poika soittaa huilua, mikä kotona oli kielletty, koska uskottiin, että soitto vei ajatukset hänen läksyistään. Tyttö sousi hänet vuonolle, hän otti hänet mukaansa pitemmille kalastusmatkoille, pian oli hän hänen toverinaan yömatkoillakin. Kesäillan valoisassa hiljaisuudessa läksivät he auringon: laskun aikaan vesille. Poika soitti huilua tai kuunteli tyttöä, joka kertoi hänelle kaikki mitä tiesi meren väestä, kummituksista, haaksirikoista, vieraista maista, mustista ihmisistä ja muusta mitä merimiehet olivat kertoneet. Hän jakoi hänen kanssaan ruokansa kuten jakoi tietonsakin ja poika otti kaikki vastaan, antamatta mitään takaisin; sillä hän ei ollut tuonut kotoa ruokaa enempää kuin koulusta mielikuvitusta. He sousivat kunnes aurinko painui lumitunturien taakse, laskivat sitte maihin saareen ja tekivät tulta, nimittäin tyttö keräsi risuja ja oksia; poika istui katselemassa. Tyttö oli ottanut mukaan isänsä meritakin ja jonkun peitteen, niihin poika käärittiin. Tyttö hoiti tulta ja poika nukkui; tyttö pysytteli valveella laulamalla laulun- ja virrenpätkiä; hän lauloi lujalla, heleällä äänellä, kunnes poika nukkui; sitte hiljemmin. Kun aurinko taas nousi toiselta puolen ja ikäänkuin airuenaan lähetti koleankeltaisen valon tuntureille, herätti tyttö hänet. Metsä oli vielä mustana, niitty tummana, mutta vähitellen se alkoi punoittaa ja tuikkia, kunnes tunturinharja kävi hehkuvaksi ja kaikki värit tulla tuiskusivat. Taas työnnettiin vene vesille, se viilsi vöitä aamun mustaan järvenpintaan ja pian olivat he matalikolla muiden kalastajien joukossa.
Kun talvi tuli ja retket loppuivat, tuli poika hakemaan tyttöä hänen kodistaan; säännöllisesti hän palasi ja katseli tyttöä hänen tehdessään työtä, mutta kumpikaan ei puhunut paljoa; tuntui miltei siltä kuin he olisivat istuneet yhdessä odottamassa kesää. Kun kesä tuli, riistettiin pojalta senpahempi tämäkin uusi elämäntoivo; Gunlaugin isä kuoli, tyttö läksi kaupungista ja poika pantiin opettajan kehoituksesta puotiin. Siellä hän seisoi yhdessä äidin kanssa; sillä isä, johon vähitellen oli tarttunut ryynien karva, joita hän punnitsi, joutui vuoteen omaksi puotikamariin. Mutta sieltä hän kuitenkin tahtoi seurata kaikkea, hänen piti tietää mitä kumpikin kulloinkin möi; hän ei ollut kuulevinaan, ennenkuin sai heidät tulemaan niin likelle, että pääsi nipistämään heitä. Ja kun sydän pienessä lampussa oli kuivanut loppuun, sammui se eräänä yönä. Vaimo itki, tietämättä miksi, mutta poika ei saanut pusertumaan esiin kyyneltäkään. Koska heillä oli rahaa riittämään asti, lakkauttivat he kaupan, hävittivät näkyvistä joka muiston ja tekivät puodista arkihuoneen. Äiti istuutui ikkunaan kutomaan sukkaa; Pedro istuutui käytävän toisella puolella olevaan huoneeseen soittamaan huilua. Mutta niin pian kuin kesä tuli, osti hän pienen, keveän purjeveneen, purjehti saareen ja heittäytyi pitkäkseen siihen, missä Gunlaug oli ollut pitkänään.
Eräänä päivänä hänen levätessään kanervikossa, suuntautuu vene suoraan päin, laskee hänen veneensä rinnalle ja Gunlaug astuu maihin. — Hän oli aivan ennallaan, ainoastaan tullut täysikasvaneeksi ja pitemmäksi muita naisia. Mutta samassa kun hänen silmänsä sattuivat Pedroon, rupesi hän hiljaa peräytymään; hän ei ollut odottanut, että poikakin olisi täysikasvanut.
Näitä kalpeita, laihoja kasvoja ei hän tuntenut; ne eivät enään olleet sairaalloisen hienot, vaan tylsät. Mutta Gunlaugin katsellessa palasi silmään hiljainen säde entisistä unelmista; Gunlaug likeni taasen ja joka askeleelta, jonka hän tuli likemmä, putosi ikäänkuin vuosi pojan hartioilta ja kun Gunlaug ehti hänen luokseen, karkasi hän pystyyn, hän hymyili kuin lapsi, hän puhui kuin lapsi; lapsi oli piilossa vanhojen kasvojen alla: hän kyllä oli käynyt vanhemmaksi, mutta hän ei ollut täysikasvanut.
Mutta tätä lastahan Gunlaug hakikin ja kun hän oli sen löytänyt, ei hän tietänyt mitä enään tekisi: hän hymyili ja punastui. Ehdottomasti tunsi poika kuin voiman valtaavan itsensä; ensi kerran eläessään hän samassa hetkessä kävi kauniiksi; sitä ei kestänyt kuin ehkä silmänräpäyksen ajan, mutta sen silmänräpäyksen aikana Gunlaug oli voitettu.
Hän oli niitä luonteita, jotka eivät saata rakastaa kuin heikkoja, sellaisia, joita ovat käsin kantaneet: hän oli aikonut viipyä kaupungissa kaksi päivää ja hän viipyi kaksi kuukautta. Näinä kahtena, kuukautena kasvoi Pedro enemmän kuin koko nuoruudessaan yhteensä; hän heräsi senverran unestaan ja tylsyydestään, että hän teki suunnitelmia; hän aikoi pois, hän tahtoi oppia soittamaan! Mutta kun hän eräänä päivänä taas lausui tämän, kalpeni tyttö ja sanoi: "sitte meidän ensin täytyy mennä naimisiin". Poika katsahti häneen ja tyttökin taisi katsahtaa takaisin. Molemmat lensivät tulipunaisiksi ja sitte sanoi poika: "mitä ihmiset siitä sanoisivat?"