Gunlaug ei ollut tullut ajatelleeksi, että Pedro tahtoisi muuta kuin hänkään, koskei hänkään koskaan tahtonut muuta kuin Pedro. Mutta nyt hän äkkiä hänen sielunsa pohjalta asti näki, ettei hän, Pedro, koskaan ollut aikonut jakaa hänen kanssaan muuta kuin mitä Gunlaug antoi. Silmänräpäyksessä Gunlaugille selveni, että sellaista se oli ollut koko heidän elämänsä. Hänen tunteensa oli alkanut säälinä ja päättynyt rakkautena siihen, jota hän itse hyvyydellä oli kohdellut. Olisipa hän vain hetkisen jaksanut malttaa mielensä; sillä poika huomasi hänen liekehtivän suuttumuksensa, pelästyi ja huusi: "tahdonhan minä!" — Gunlaug kuuli sen; mutta suuttumus omaan tyhmyyteen ja pojan kurjuuteen, omaan häpeään ja pojan raukkamaisuuteen kiehahti niin tulisessa kiireessä jouduttamaan räjähdyksen hetkeä, ettei koskaan rakkaus, joka alkoi lapsuuden ja ilta-auringon hohteessa, jota aallot ja kuutamo tuudittivat, jota huilu ja hiljainen laulu säesti — liene päättynyt surkeammin; sillä tyttö kävi molemmin käsin kiinni poikaan, nosti hänet ilmaan ja tumpuloi häntä oikein sydämensä pohjasta. Sitte souti hän takaisin kaupunkiin ja läksi yksin tein tunturien poikki.
Pedro oli laskenut vesille rakastuneena nuorukaisena, joka lähtee valloittamaan miehuuttaan — hän sousi kotiin vanhuksena, jolla ei milloinkaan ole ollut miehuutta. Hänen elämässään oli vain yksi muisto ja sen hän hulluna oli hukannut; hänellä oli ollut vain yksi paikka maailmassa, johon hän oli saattanut palata ja sinne ei hän enään uskaltanut mennä. Miettiessä omaa viheliäisyyttä ja miten tämä oikeastaan oli tapahtunut, vaipui hänen toimintakykynsä kuin suohon eikä enään milloinkaan noussut. Kaupungin pikkupojat, jotka olivat huomanneet hänen eriskummallisuutensa, rupesivat pian kiusaamaan häntä ja koska hän oli jonkinlainen hämärä henkilö, jonka elämisestä ja olemisesta ei kaupunki oikein tietänyt sitä eikä tätä, niin ei kenenkään pälkähtänyt päähän ruveta häntä puolustamaan. Pian ei hän enään uskaltanut lähteä ulos, ainakaan ei kadulle. Koko hänen elämänsä muodostui taisteluksi pikkupoikia vastaan; ja heistä saattoi ehkä olla sama hyöty kuin hyttysistä kesäkuumalla; sillä ilman heitä hän nähtävästi olisi painunut alituiseen horrostilaan.
Yhdeksän vuoden perästä palasi Gunlaug kaupunkiin yhtä odottamatta kuin hän oli lähtenytkin. Silloin hänen mukanaan oli kahdeksan vuoden vanha tyttö, ihan samallainen kuin äiti ennen oli ollut, ainoastaan, että lapsessa kaikki oli hienompaa ja ikäänkuin uneen käärittyä. Sanottiin Gunlaugin olleen naimisissa, perineen ja tulleen kaupunkiin panemaan pystyyn merimiesravintolaa.
Hän hoiti sitä sillä tavalla, että kauppiaat ja kipparit tulivat hänen luokseen saamaan väkeä ja merimiehet hänen luokseen saamaan pestiä. Lisäksi tilasi koko kaupunki kalansa sieltä. Hän ei milloinkaan ottanut killinkiäkään tästä välitystyöstään, mutta käytti itsevaltiaasti hyväkseen mahtia, jonka se hänelle antoi. Hän oli varmasti kaupungin mahtavin mies, vaikka nainen olikin ja vaikkei milloinkaan lähtenyt talonsa ulkopuolelle. Häntä sanottiin "Kala-Gunlaugiksi" tai "Mäki-Gunlaugiksi"; Kalastajatytön arvonimi siirtyi tyttärelle, joka juoksenteli kaupungin pikkupoikien etunenässä.
Hänen historiansa tässä tulee kerrottavaksi; hänessä oli äidin luonnonvoimaa ja hän sai tilaisuutta käyttää sitä.
TOINEN LUKU.
Kaupungin monet kauniit puutarhat lemusivat sateen jäleltä toisessa ja kolmannessa kukoistuksessaan. Aurinko meni mailleen ikuisten lumitunturien taakse, koko taivas oli kuin tulen liekeissä ja lumihuiput kajastivat niitä himmeästi. Likeisemmät tunturit olivat varjossa, mutta loistivat kuitenkin moniväristen syysmetsiensä vallassa; saaret, jotka keskellä vuonoa seurasivat toisiaan, ikäänkuin olisivat soutaa viilättäneet, esiintyivät tiheine metsineen vieläkin räikeämmän värisinä kuin tunturit, siksi että ne olivat likempänä. Järvi lepäsi rasvatyvennä, suuri laiva luovaili satamaan päin. — Ihmiset istuivat puuportaillaan, puoleksi ruusupensaiden peitossa, joita kasvoi kahden puolen; mutta he puhelivat toisilleen portailta portaille, jopa siirtyivätkin portailta toisille, tai tervehtielivät kävelijöitä, jotka olivat menossa pitkiin puukujiin kaupungin ulkopuolella. Jostakin avonaisesta ikkunasta saattoi kuulua pianonsoittoa, muuten kuului tuskin ainoaa ääntä puhelujen lomassa; auringon viime valaistus järvellä lisäsi hiljaisuuden tunnetta.
Samassa nousi äkkiä keskellä kaupunkia sellainen melu, että olisi luullut vihollisen hyökkäävän. kaupunkiin. Pojat huusivat, tytöt ulvoivat, toiset pojat huusivat hurraata, akat toruivat ja komensivat, poliisin suuri koira haukkui ja kaikki kaupungin rakit vastasivat; niiden, jotka olivat sisässä, piti päästä ulos, ulos! melu kasvoi niin äärettömäksi, että itse amtmanin täytyi kääntyä portaillaan ja päästää suustaan seuraavat sanat:
— Jotakin mahtaa olla tekeillä.
— Mikä on? hyökkäsivät puukujista tulijat portailla seisojien kimppuun.