— Niin, mikä on? vastasivat portailla seisojat.
— Hyvät ihmiset, mikä on? kysyivät kaikki, kun joku vaan tuli keskikaupungilta päin; mutta kun kaupunki puolikuun muotoisena hiljalleen kierteli lahdenpohjukkaa, kesti hyvin kauvan, ennenkuin kaikki ihmiset molemmissa päissä olivat kuulleet vastauksen:
— Kalastajatyttö se vaan on!
Tämä terhakka sielu, jota suojeli peloittava äiti, joka varmuudella saattoi odottaa joka merimieheltä puolustusta (sillä sellainen tuotti heille aina äidiltä lahjaryypyn), oli pikkupoikalaumansa etunenässä hyökännyt Pedro Ohlsenin puutarhaan, suuren omenapuun kimppuun. Sotasuunnitelma oli seuraava: muutamien poikien piti, röykyttämällä ruusupensasta ruutuja vastaan, houkutella Pedro rakennuksen etupuolelle; samaan aikaan piti jonkun ravistaa puuta, joka oli keskellä tarhaa, ja toisten viskellä omenat kaikkiin suuntiin aidan yli, ei suinkaan varastaakseen niitä — kaukana siitä! — vaan huvin vuoksi. Tämä nerokas tuuma oli samana iltana haudottu kypsäksi Pedron puutarhan takana; mutta onnettomuudeksi oli Pedro istunut aidan sisäpuolella ja kuullut joka sanan. Vähää ennen sovittua aikaa hommasi hän kaupungin juopon poliisin ja hänen suuren koiransa sisähuoneeseen, missä molempia kestitettiin. Kun Kalastajatytön käherä pörrö ilmestyi aidan takaa ja samalla joukko pieniä naskaleja tirkisteli joka kulmalta, antoi Pedro varkaanalkujen röykyttää ruusupensasta rakennuksen etupuolella, minkä he jaksoivat — ja odotti tyynenä sisähuoneessa. Ja kun kaikki suuren hiljaisuuden vallitessa olivat kokoontuneet puun ympärille ja Kalastajatyttö, paljasjaloin, vaatteet risoina, seisoi puussa ravistamassa, lensi eteisenovi auki ja Pedro ja poliisi hyökkäsivät ulos, kepit käsissä, perässä hirveä koira! Pojat nostivat kauhean huudon; joukko pikkutyttöjä, jotka kaikessa viattomuudessa leikkivät "viimeistä paria" aidan takana, luulivat että puutarhassa surmattiin jotakin ja rupesivat julmasti ulvomaan; ne pojat, jotka olivat päässeet pakoon, huusivat hurraata, ne, jotka vielä roikkuivat aidalla, kirkuivat kepin tanssin alla, ja päälle päätteeksi ilmaantui, kuten aina poikien huutaessa, syvyydestä muutamia vanhoja akkoja, jotka kirkuivat joukkoon. Pedro ja poliisi pelästyivät itsekin ja heidän oli ryhtyminen neuvotteluihin akkojen kanssa; mutta silloin läksivät pojat karkuun. Koira, jota pojat eninten pelkäsivät, loikahti aidan yli — sillä tämä se oikein oli sen huvia! — ja nyt lensivät pojat, tytöt, koira ja kirkuna yli koko kaupungin kuin parvi villiä hanhia.
Sillaikaa istui Kalastajatyttö hiiskumattoman hiljaa puussa ja ajatteli, ettei kukaan huomannut häntä. Kippuraan käpertyneenä seurasi hän puun ylimmästä latvasta, lehvien läpi taistelun kulkua. Mutta kun poliisi vihan vimmassa oli lähtenyt akkojen luo aidan toiselle puolelle ja Pedro Ohlsen yksinään seisoi puutarhassa, astui hän ihan puun alle, katseli latvaan ja huusi:
— Tule paikalla alas, senkin retkale. Puusta ei kuulunut hiiskahdustakaan.
— Tuletko sieltä alas, sanon minä! Minä tiedän, että sinä olet siellä!
Hiiskumattominta hiljaisuutta.
— Minäpä lähden hakemaan pyssyni ja ammun latvaan!
Hän oli lähtevinään.