— Hui — jumi — jumi! rupesi kuulumaan puusta.
— Huuda sinä vaan siellä, sillä kokonaisen latingin haulia minä lähetän ruumiiseesi, sen näet kohta!
— Hui — jumi — jumi! tuli vastaan pöllön äänellä. — Minä niin pelkään!
— Etpä pelkääkkään, piru vie. Sinä olet pahin kakara koko joukosta, mutta nyt olet käsissäni!
— Voi hyvä, kiltti äijä, minä en enään koskaan tee sillä lailla! ja samassa nakkautti hän mädäntyneen omenan suoraan Pedron nenää vastaan ja iloinen nauru vieri perässä!
Omena levisi pitkin kasvoja ja Pedron pyyhkiessä, pomppasi tyttö maahan; hän roikkui jo aidalla ennenkuin Pedro pääsi perässä ja hän olisi huiskahtanut aidan yli, jollei olisi pelästynyt Pedron olevan kintereillään. Mutta nyt hän laski itsensä maahan, sensijaan että rauhassa olisi ponnistanut aidan taakse. Vaan kun Pedro kävi häneen käsiksi, lähetti hän kurkustaan sellaisen parahduksen, että se vihloi, repi, rääkyi ja remusi. Pedro pelästyi ja päästi hänet irti. Hänen hätähuutonsa kokosi kansaa aidan taakse, hän kuuli sen ja rohkeus kasvoi paikalla.
— Antakaa minun mennä, taikka minä sanon äidille! uhkasi hän tulena ja tuiskuna.
Samassa tunsi Pedro kasvot ja huusi:
— Äidille! Kuka äitisi on?
— Mäki-Gunlaug, Kala-Gunlaug, mätti tyttö voitonriemuisana, nähdessään Pedron pelkäävän.