Likinäköisenä ei Pedro koskaan ennen ollut nähnyt tyttöä. Hän oli ainoa kaupunkilainen, joka ei tietänyt kuka hän oli; eikä edes sitäkään, että Gunlaug oli kaupungissa. Kuin hulluna huusi hän:
— Mikä sinun nimesi on?
— Petra! kirkui toinen vielä kovemmin.
— Petra! parahti Pedro, kääntyi ympäri ja karkasi sisään, ikäänkuin olisi paholaisen kanssa puhunut.
Mutta koska kalpein kauhu ja kalpein viha ovat saman näköiset, luuli tyttö hänen karkaavan hakemaan pyssyä; hän kauhistui, oli jo tuntevinaan haulit ruumiissaan ja kun portti samassa murrettiin auki takaapäin, syöksi hän ulos; mustat hiukset liekehtivät alas selkää, silmät iskivät tulta; koira, joka tuli vastaan, kääntyi ja läksi haukkuen hänen perässään; ja sellaisena hyökkäsi hän äitiä vastaan, joka juuri tuli keittiöstä soppavati käsissä. Tyttö suoraa päätä soppaan, soppa maahan ja "helvetti!" perässä. Mutta sopassa viruessaan huusi tyttö:
— Hän aikoi ampua minut, äiti, ampua minut!
— Kuka sinut aikoi ampua, senkin noita?
— Ka, Pedro Ohlsen!
— Kuka? jyrisi äiti.
— Pedro Ohlsen! me veimme häneltä omenia…! Tyttö ei koskaan uskaltanut puhua muuta kuin totta.