— Niin, mennään vaan kotiin.
— Sinä niin katselet ympärillesi, äiti.
— Niin, isäsi makasi täällä ladossa ja itki.
— Isäkö? kysyi Arne ja kalpeni.
— Niilo raukka! Se oli sinä päivänä, jolloin sinut vietiin ristille.
Sinä niin katselet ympärillesi, Arne.
KAHDEKSAS LUKU.
Siitä päivästä alkaen, jolloin Arne sydämestään koetti elää likempänä äitiään, muuttui hänen suhteensa kaikkiin ihmisiin. Hän alkoi katsella heitä äidin lempein silmin. Mutta usein hänen oli vaikea pysyä päätökselleen uskollisena; sillä niitä asioita, jotka hänen sisimmässään liikkuivat, ei äiti aina ymmärtänyt, — tässä laulu siltä ajalta:
"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;
Minä metsään kaikkosin laulellen,
Otin oikein ma oman luvan!
Lojuin rentona maassa, vaan hyttyset nuo
Ja sirkat ja liskot ei rauhaa suo!"
"Rakkaani, etkö tahdo nauttia poutasäästä?" sanoi äiti; hän istui ja lauloi porstuansolassa.