"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;
Minä niitylle läksin laulellen
Suvilauluja hetken ja huvan;
Tuli käärme myös ilohon suikertaen —
Kolmen kyynärän mittainen!"
"Näin ihanassa ilmassa voimme olla paljain jaloin", — sanoi äiti; hän veti sukat jalastaan.
"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;
Otin venheen, heittäydyin tuhdollen,
Toivoin laineilla tuudittavan.
Mut aurinko paahtoi kuumasti niin —
Mun nenäparkani halkeamiin."
"Tällaisina päivinä pitäisi heinien kuivaa", — sanoi äiti; — hän iski niihin haravan.
"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;
Minä kiipesin puuhun toivoen
Nyt vihdoinki vilvoittuvan!
Vaan toukkia tipahti niskaani viis,
Ja ma huusin ja noiduin ja juoksin kuin hiis!"
"Niin, jolleivät lehmät tänään kiili, niin eivät ne kiili koskaan", sanoi äiti; — hän katseli nurmikkorinteelle.
"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
Ja ma tunsin ahtaaksi tuvan;
Minä hyppäsin koito koskehen;
'Toki täällä oon rauhoittuva!'
Ja päivä se paistoi, kun upposin mie —
Kuka lauluni tehnyt lie?"
"Vain kolme tällaista poutapäivää, niin kaikki on korjuussa", sanoi äiti, — hän meni tekemään tilaani.
Heidän yhdyselämänsä kävi kuitenkin päivä päivältä onnellisemmaksi. Se mitä ei äiti pojassa ymmärtänyt, muodostui sekin suhteeksi poikaan yhtä hyvin kuin se minkä hän ymmärsi. Sillä sitä mitä ei äiti ymmärtänyt, tuli poika uudelleen ja uudelleen ajatelleeksi ja äiti kävi hänelle yhä rakkaammaksi sen kautta, että hän kaikilta tahoilta tapasi hänen rajansa. Niin, hän kävi hänelle sanomattoman rakkaaksi.
Lapsena ei Arne ollut välittänyt saduista. Nyt, täytenä ihmisenä, rupesi hän ikävöimään satuja ja satujen kintereillä tulivat kansantarinat ja sankarilaulut. Hänen mieleensä tarttui kumma ikävä; hän kuljeskeli usein yksikseen, ja monet paikat ympäristössä, joihin ei hän ennen ollut katsahtanut, kävivät hänen silmissään niin kauniiksi. Sinä aikana, jolloin hän samanikäisten kanssa kävi rippikoulua, olivat he usein leikkineet suurenveden varrella, jota sanottiin Mustajärveksi, se kun oli niin syvä ja mustanpuhuva. Tätä vettä hän nyt rupesi ajattelemaan ja yhtenä iltana läksi hän sinne.