Hän istuutui pensaikon taakse aivan pappilan alle; pappila oli hyvin jyrkän mäen rinteellä, joka etempänä yleni korkeaksi tunturiksi; samallainen oli toinenkin ranta ja sentähden levisi veteen suuria varjonmöhkäleitä kummaltakin puolen: mutta keskellä vettä, varjojen perässä, oli säie kaunista, hopeankirkasta vettä. Kaikkialla vallitsi rauha; aurinko oli menemässä mailleen; vastarannalta kuului kellojen kilinää; muuten oli ihan hiljaista. Aluksi ei Arne katsonut suoraan eteensä, vaan veden pohjaan, sillä aurinko valoi kalvoon punaista hohdettaan juuri ennen mailleenmenoaan. Tunturit olivat siellä alhaalla väistyneet syrjään niin että niiden välille oli syntynyt pitkä, syvä laakso ja tätä vastaan vesi pärskyi. Mutta näytti siltä kuin tunturit hitaasti olisivat likenneet toisiaan, nostaakseen välillään olevan laakson kuin keinuun. Taloja oli toistensa kyljessä pitkin laaksoa; savu nousi ilmaan ja hajosi; vihreät vainiot höyrysivät; veneitä laski rantaan, heiniä täynnä. Arne näki ihmisten tulevan ja menevän, mutta ei kuullut mitään ääntä. Silmä siirtyi sieltä pois ja liukui rannan poikki sinne, missä vain Jumalan mustanpuhuva metsä yleni. Metsään ja pitkin vettä olivat ihmiset kuin sormella piirtäen tehneet itselleen tien; sillä sieltä kiiriskeli alituisesti tomukiehkura. Tätä seurasi hänen silmänsä kunnes se tuli vastapäätä hänen istumapaikkaansa; siinä loppui metsä; tunturi teki hiukan enemmän tilaa ja heti paikalla tuli näkyviin taloja, toinen toisensa kyljessä. Rakennukset olivat vielä suuremmat kuin laaksonpohjalla, punaiseksi maalatut korkeat ikkunat paloivat auringossa. Rinteillä hehkui täysi auringonvalo, pienemmänkin leikkivän lapsen saattoi selvästi eroittaa; veden varrella oli hiekka kuivaa ja häikäisevän valkoista ja siellä hyppeli lapsia, mukanaan joku koira. Mutta äkkiä pakeni aurinko ja kaikki kävi raskaaksi, talot tumman punaisiksi, niitty mustan vihreäksi, hiekka harmaan valkoiseksi, lapset pieniksi möhkäleiksi; pilvensiekale oli noussut tunturin takaa ja vienyt auringon. Arne upotti silmänsä alas veteen; mutta sieltä hän taas tapasi kaikki tyyni. Kedot keinuivat, äänetönnä astui metsä esiin, talot katselivat alas veteen, ovet olivat auki ja lapsia kulki ulos ja sisään. Sadut ja kaikkinaiset lapselliset asiat tulla viilättivät niinkuin pienet kalat syöttiä tavoittelemaan, livahtivat tiehensä, palasivat, kisailivat, mutta eivät käyneet syöttiin.
— Istutaan tähän, kunnes äitisi ehtii perässä; kai se papinrouvakin kerran valmistuu.
Arne pelästyi; joku oli istuutunut ihan hänen taakseen.
— Mutta kyllä minä nyt voisin saada jäädä täksi ainoaksi yöksi, lausui rukoileva ääni kyynelten seasta; puhuja mahtoi olla keskenkasvuinen tyttö.
— Älä nyt enään itke; on rumaa itkeä siksi, että sinut viedään kotiin äitisi luo.
Se oli hidas, lempeä miehen ääni.
— En minä siksi itke!
— Miksi sinä sitte itket?
— Siksi, etten enään saa olla yhdessä Matildan kanssa.
Papin ainoan tyttären nimi oli Matilda ja Arnen mieleen muistui että muuan talonpoikaistyttö oli kasvatettu yhdessä hänen kanssaan.