— Vie hänelle ne terveiset minulta! toisti hän vielä kerran, mutta hiljaa ja nyökäytti joka sanalta päätään, mennessään.
Lapsi peseytyi, muutti ylleen pyhävaatteensa ja istuutui portaille.
Mutta pelästys tuli taasen mieleen ja itku nousi kurkkuun.
— Mitä sinä itket, lapsi? kysyi ääni niin ystävällisesti, ettei hän milloinkaan ollut moista kuullut. Hän nosti katseensa: hänen edessään seisoi hentorakenteinen mies, kasvot puhtaat, silmälasit silmillä. Tyttö nousi paikalla ylös, sillä hän oli Hans Ödegaard, nuori mies, jonka edessä koko kaupunki nousi ylös. — Mitä sinä itket, lapsi?
Tyttö katsahti häneen ja sanoi aikoneensa ottaa omenia Pedro Ohlsenin puutarhasta, yhdessä "toisten poikien" kanssa; mutta sitte olivat Pedro ja poliisi tulleet ja sitte … hän muisti äidin puheen tehneen tuon ampuma-asian epävarmaksi, joten ei hän uskaltanut sitä kertoa; mutta sensijaan päästi hän syvän huokauksen.
— Onko mahdollista, sanoi Ödegaard, — että sinun ikäisesi lapsi saattaa olla mukana tekemässä niin suurta syntiä?
Petra katsoi häneen; hän kyllä oli tietänyt sen olleen syntiä, mutta hän oli aina kuullut sitä julistettavan seuraavalla tavalla: "senkin helvetin kakara, senkin mustakiharainen saatana!" Nyt häntä hävetti.
— Kun et sinä käy koulua ja opi Jumalan ihmiselle antamia käskyjä, jotka neuvovat mikä on hyvää ja pahaa!
Tyttö seisoi hamettaan silitellen ja vastasi, ettei äiti tahtonut panna häntä kouluun.
— Ehket sinä osaa lukeakaan?
Osasi hän sentään lukea, Ödegaard otti pienen kirjan ja antoi sen hänelle. Hän avasi kirjan ja katsoi siihen, käänsi sen ja katseli kantta.