— Hans Ödegaard, pappinne poika.
Gunlaugin kasvot kirkastuivat jonkun verran, hän oli kuullut hänestä paljasta hyvää, Ödegaard alkoi taasen:
— Silloin tällöin käydessäni kotona, olen kiinnittänyt huomiota tähän lapseen. Tänään olen saanut hänestä uuden muistutuksen. Hänen ei enään pidä harjaantua semmoisessa, joka vaan on pahaa.
Äidin kasvot sanoivat selvästi: — mitä se sinuun kuuluu? mutta
Ödegaard kysyi tyynesti:
— Pitää hänen kai saada oppia jotakin?
— Ei.
Kevyt puna lehahti vieraan kasvoille.
— Miksei?
— Ovatko ne sitte paremmat, jotka saavat oppia? Gunlaug oli saanut vain yhden kokemuksen, mutta siitä hän piti kiinni.
— Minua kummastuttaa, että joku voi sellaista kysyä!