Äiti käsitti paikalla hänen tarkoituksensa ja lausui ikäänkuin itsekseen, silmän yhä raskaampana riippuessa kiinni lapsessa:
— Se on vaarallista.
— Ei ole kysymys siitä, sanoi Ödegaard lempeästi, — vaan siitä mikä on oikein.
Naisen voimakkaisiin silmiin tuli outo ilme; hän loi taasen Ödegaardiin läpitunkevan katseen, mutta Ödegaardin äänessä, sanoissa, koko olennossa oli niin paljon totuutta, että Gunlaug kävi aseettomaksi. Hän astui lapsen luo, kiersi kätensä sen pään ympäri eikä saanut puhutuksi.
— Minä luen hänen kanssaan tästä lähtien siihen asti kun hän on käynyt rippikoulun, sanoi Ödegaard ikäänkuin auttaakseen äitiä alkuun. — Minä tahtoisin ruveta pitämään huolta tästä lapsesta.
— Ja sitte sinä otat hänet minulta?
Ödegaard hätkähti ja katsoi häneen kysyvästi.
— Paremmin sinä sen kai ymmärrät kuin minä, sai äiti vaivoin tulemaan; — mutta jollet sinä olisi maininnut Jumalaa … hän keskeytti puheensa; tytön hiukset olivat silinneet hänen käsiensä alla, hän otti huivin kaulastaan ja sitoi sen tytön kaulaan. Muulla tavalla ei hän ilmaissut, että lapsi saisi mennä Ödegaardin mukaan, mutta hän riensi rakennuksen taakse, ikäänkuin ei olisi tahtonut olla sitä näkemässä.
Tämän nähdessään tunsi Ödegaard äkkiä pelkäävänsä sitä mitä nuoruuden kiihkolla oli ottanut niskoilleen. Mutta lapsi tunsi pelkäävänsä sitä, joka ensi kerran oli voittanut hänen äitinsä ja tämän molemminpuolisen pelon vallassa läksivät he ensi oppitunnilleen.
Senjälkeen tytön järki ja tiedot Ödegaardin mielestä kasvamistaan kasvoivat. Hänen keskustelunsa oppilaansa kanssa kääntyivät usein itsestään varsin omituisille teille. Usein esitti hän raamatun ja maailmanhistorian henkilöt sillä tavalla, että hän viittasi siihen tehtävään, jonka Jumala oli antanut heille. Hän osoitti Saulia, joka harhaili villinä, ja David-poikaa, joka kaitsi isänsä karjaa, kunnes Samuel tuli ja laski Herran käden heidän päälleen. Suurin tehtävä oli kuitenkin se, kun Herra itse vaelsi maan päällä, pysähtyi kalastajamajoille ja kutsui. Ja köyhä kalastaja nousi ja seurasi — tuskaan ja kuolemaan, mutta aina ilolla; sillä tietoisuus tehtävästä vie läpi kaikkien vastuksien.