Tämä ajatus seurasi tyttöä eikä hän vihdoin voinut pidättyä, vaan kysyi häneltä omaa tehtäväänsä. Ödegaard katsoi häneen kunnes hän punastui ja vastasi sitte, että ihminen työllä saavuttaa tehtävänsä; se voi olla vaatimaton ja pieni, mutta jokaisella on tehtävänsä. Tyttöön tarttui suuri into; se käytti hänen työtään täysikasvaneen voimalla, se temmellytti hänen leikkejään ja laihdutti häntä itseään. Hän rupesi ikävöimään seikkailuja: hän tahtoi leikata hiuksensa, pukeutua pojaksi ja lähteä taisteluun! Mutta kun opettaja eräänä päivänä sanoi hänelle, että hänen hiuksensa ovat niin kauniit, kun hän vaan palmikoi ne, niin rupesi hän pitämään niistä ja uhrasi sankarnimen pitkien hiustensa takia.

Sittemmin rupesi hän tyytymään siihen, että oli tyttö ja hänen työnsä sujui levollisemmin, unelmien ladellessa mitä erilaisimpina.

KOLMAS LUKU.

Hans Ödegaardin isä oli nuorena poikana lähtenyt maailmalle Ödegaardin kylästä Bergenin hiippakunnassa; ihmiset olivat auttaneet häntä ja hän oli nyt oppinut mies ja kiivas saarnaaja. Hän oli samalla mahtava mies, ei niin paljon puheissaan kuin teoissaan. Sillä hänellä oli "hyvä muisto", kuten sanotaan. Tälle miehelle, joka sitkeydellä ajoi tahtonsa perille, piti kuitenkin tulla tenä paikassa, jossa hän sitä vähinten odotti ja jossa se häneen kipeinten koski.

Hänellä oli kolme tytärtä ja poika. Poika, Hans, oli koulunsa valo; isä valmisti itse hänen lukujaan ja iloitsi siitä joka päivä. Hansilla oli ystävä, jonka hän auttoi vierustoverikseen ja joka sentähden rakasti häntä likinnä äitiään eninten maailmassa. Yhdessä kävivät he koulun ja yhdessä läksivät he yliopistoon; yhdessä suorittivat he ensimäiset tutkinnot ja yhdessä piti heidän käydä käsiksi samoihin lukuihin. Eräänä päivänä, kun he, sovittuaan lukujärjestyksestä, rauhallisesti astuivat alas portaita, heittäytyi Hans hyvän tuulensa ja ilonsa vallassa toverin selkään, mutta vei hänet siinä kumoon ja muutamia päiviä myöhemmin seurasi kuolema. Kuoleva rukoili äitiään, joka oli leski ja joka menetti ainoan lapsensa, hänen mielikseen ottamaan Hansin poikansa sijaan. Äiti kuoli miltei samaan aikaan kuin poika, mutta testamentti määräsi hänen melkoisen omaisuutensa Hans Ödegaardille.

Kului miltei vuosi ja päivä ennenkuin Hans tointui tästä iskusta. Pitempi ulkomaanmatka nosti häntä senverran, että hän saattoi päättää teologiset lukunsa; mutta mikään mahti ei saanut häntä käyttämään tutkintoja hyväkseen.

Isän hartain toivo oli ollut saada hänet apulaispapikseen, mutta eihän häntä saanut edes kertaakaan nousemaan saarnatuoliin; hän antoi aina saman vastauksen: hän ei tuntenut kutsumusta. Se oli isälle niin katkera pettymys, että se vanhensi häntä vuosia. Myöhään hän oli joutunut lukutielle, hän oli jo vanha mies, tehnyt ankarasti työtä ja aina pitänyt tuota päämäärää silmiensä edessä. Nyt istui poika hänen yläpuolellaan samassa talossa, missä asui mukavassa, tilavassa huoneustossa; mutta alakerrassa istui pienessä konttorikamarissa, lampun valossa, joka tuikki vanhuuden yöhön, alati ahertava, vanha pappi. Tämän pettymyksen perästä ei hän tahtonut enempää kuin saattanutkaan ottaa vierasta apua eikä hän myöskään tahtonut taipua pojan tahdon alle ja ottaa eroa virastaan; sentähden ei hän levännyt kesällä eikä talvella, mutta poika teki joka vuosi pitemmän ulkomaanmatkan. Kotona ollessaan ei hän seurustellut kenenkään kanssa, paitsi että hän enemmän tai vähemmin puhumattomana söi päivällistä isän pöydän ääressä. Mutta jos joku tahtoi puhua hänen kanssaan, henki hänestä vastaan etevämmän selvyys ja totuuden kiivaus, joka teki keskustelun miltei kiusalliseksi. Kirkossa ei hän koskaan käynyt; mutta hän antoi enemmän kuin puolet tuloistaan hyväntekeväisyystarkoituksiin ja aina mitä tarkimmin määräten miten ne olivat käytettävät.

Tämä suuremmoinen hyväntekeväisyys erosi niin kokonaan pienen kaupungin ahtaista tavoista, että se valtavasti vaikutti kaikkiin. Kun lisäksi muistaa, kuinka yksin hän eli, kuinka hän alituiseen matkusti ulkomailla ja kuinka kaikki pelkäsivät häntä puhutella, saattaa käsittää, että hänestä tuli salaperäinen olento, jolla kuviteltiin olevan kaikellaisia ominaisuuksia ja etevämmyyksiä. Kun tämä mies alentui ottamaan Kalastajatytön jokapäiväisen huolenpitonsa esineeksi, oli tyttö aateloitu.

Nyt tahtoi toinen toisensa perästä ruveta pitämään hänestä huolta, varsinkin naiset. Eräänä päivänä oli hän pukeutunut kaikkiin taivaankaaren väreihin: hän oli nimittäin pannut ylleen kaikki lahjansa ja luuli olevansa oikein opettajansa mielen mukaan, kun tämä aina tahtoi nähdä häntä somana. Mutta niin pian kuin hän hänet näki, kielsi hän häntä koskaan ottamasta vastaan jotakin; hän moitti häntä pintapuoliseksi ja turhanpäiväiseksi: hän ajoi takaa vain tyhjiä päämääriä ja löysi iloa narrin tempuista. Kun hän seuraavana aamuna tuli tunnille itkettynein silmin, vei hän hänet mukaansa kävelymatkalle kaupungin ulkopuolelle. Sitte hän kertoi hänelle Davidista, — hänen tapansahan oli ottaa milloin mikäkin henkilö ja näyttää oppilaalle tuttu uudessa valossa. Ensin kuvasi hän häntä nuorena, kauniina, voimakkaana, täynnä huoletonta uskoa. Sentähden pääsi hän voittokulkueeseen ennenkuin vielä oli täysikasvanutkaan. Hänet kutsuttiin paimenesta kuninkaaksi, hän asui luolissa, mutta rakensi lopulta Jerusalemin. Hän istui kauniissa vaatteissa soittamassa sairaalle Saulille, mutta kun hänestä itsestään oli tullut sairas kuningas, soitti ja lauloi hän itselleen, puettuna katumuksen ryysyihin. Tehtyään sankartekonsa, lepäsi hän synnin luona, sitte tuli profeetta ja rangaistus ja hän tuli uudelleen lapseksi. David, joka saattoi nostaa kaiken Herran kansan veisaamaan ylistyslauluja Herralle, makasi itse ruhjottuna Herran jalkain juuressa. Oliko hän kauniimpi, kun voiton seppel kulmillaan tanssi arkin edessä omien laulujensa tahdissa, vaiko silloin, kun hän salakammiossaan kerjäsi armoa rankaisevalta kädeltä?

Tämän keskustelun jälkeisenä yönä näki Petra unen, jota ei sittemmin koko ikänään unohtanut. Hän istui nimittäin valkoisen hevosen selässä voittokulkueessa, mutta tanssi samalla hevosen edessä rääsyissä.