Hyvän aikaa myöhemmin Pedro Ohlsen, jonka hän heidän silloin tavattuaan puutarhassa, oli huomannut likentelemistään likentelevän, eräänä iltana, kun hän istui metsän laidassa kaupungin ulkopuolella lukemassa läksyjään, astui ohi ihan likeltä ja kuiskasi oudosti hymyillen: — Hyvää iltaa!
Vaikka vuosia oli kulunut, oli äidin kielto ettei hänen kanssaan saa puhua, niin selvänä tytön mielessä, ettei hän vastannut. Mutta päivä päivältä astui hän ohi samalla tavalla ja lausuen saman tervehdyksen. Vihdoin tyttö häntä odotti, kun ei häntä kuulunut. Pian rupesi hän ohi astuessaan tekemään pienen kysymyksen, sittemmin kaksi ja vihdoin syntyi kokonaisia keskusteluja. Tuollaisen keskustelun perästä antoi Pedro hopeataalarin luisua tytön syliin ja läksi samassa ilon vallassa tiehensä. Äiti oli kieltänyt puhumasta hänen kanssaan, Ödegaard ottamasta vastaan lahjoja keneltäkään. Ensimäisen kiellon hän vähitellen oli unohtanut, mutta nyt se muistui hänen mieleensä, kun se vähitellen oli johtanut toisenkin kiellon rikkomiseen. Päästäkseen irti rahoista, hankki hän käsiinsä jonkun, jota kestitsi niillä; mutta parhaimmallakaan tahdolla ei saattanut syödä enempää kuin neljännes taalarilla. Mutta sitte rupesi hän katumaan sitäkin, että oli hävittänyt taalarin eikä antanut sitä takaisin. Se kolikko, joka oli jäänyt taskuun, poltti niin että olisi luullut vaatteisiin tulevan läven; hän otti sen ja viskasi järveen. Mutta ei hän silti päässyt taalarilta rauhaan. Se oli polttanut hänen ajatuksensa. Jahka hän tunnustaa, niin se menee ohitse, sen hän tunsi; mutta äidin silloinen hirveä vimma ja Ödegaardin vilpitön luottamus häneen, peloittivat nekin osaltaan yhtä paljon. Äiti ei huomannut mitään, mutta Ödegaard keksi pian, että hän kantoi mielessään jotakin, joka teki hänet onnettomaksi. Hellästi kysyi hän eräänä päivänä, mitä se oli ja kun tyttö vastauksen asemasta purskahti itkuun, luuli hän, että kotona oli puute ja antoi hänelle 10 spesietaalaria. Se, että hän synnistään huolimatta sai häneltä rahaa, teki häneen mahtavan vaikutuksen ja kun hän nyt lisäksi oli saanut rahoja, jotka peittelemättä saattoi antaa äidille, rehellisiä rahoja, niin tunsi hän ikäänkuin vapautuvansa rikoksesta ja heittäytyi suurimman riemun valtaan. Hän kävi molemmin käsin kiinni Ödegaardin käteen, hän kiitteli, hän nauroi, hän hyppeli paikoillaan, ihastus säteili kyynelten läpi, hän katseli häntä kuten koira katselee herraansa, kun se pääsee seuraamaan häntä ulos. Ödegaard ei saattanut tuntea häntä entisekseen; hän, joka muuten istui aivan vaipuneena hänen sanoihinsa, vei häneltä nyt kaiken vallan; ensi kertaa tunsi nuori mies väkevän villin luonteen avautuvan, ensi kertaa huuhteli elämän lähde häntä punaisella vuollaan ja hän väistyi purppurankuumana syrjään. Mutta tyttö karkasi ovelle ja mäkien poikki kaupungista kotiin. Hän laski rahat liedelle äidin eteen ja karkasi hänen kaulaansa.
— Kuka on antanut sinulle rahat? sanoi äiti ja oli jo valmiiksi vihoissaan.
— Ödegaard, äiti. Hän on suurin ihminen maailmassa.
— Mitä minä näillä teen?
— En tiedä; — herranen aika, äiti, jos sinä tietäisit! ja tyttö heittäytyi taasen hänen kaulaansa; nyt hän saattoi ja nyt hän tahtoi sanoa hänelle kaikki.
Mutta äiti irtaantui malttamattomana.
— Vai hommaat sinä minulle vaivaisapua? Vie paikalla rahat takaisin hänelle! Jos sinä olet uskotellut hänelle, että minä olen puutteessa, niin olet valehdellut!
— Mutta äiti!
— Vie hänelle paikalla rahat, sanon minä, taikka minä menen itse viemään ne hänelle ja paiskaan ne hänen silmilleen, hänen, joka on vienyt minulta lapseni!