Viime sanoja lausuessa vapisivat äidin huulet; Petra peräytyi kalpenemistaan kalveten, avasi hiljaa oven ja astui hiljaa ulos. Ennenkuin hän itsekään tiesi, oli kymmenen spesietaalarin seteli muuttunut säpäleiksi hänen sormissaan. Tämän huomatessaan syttyi hän kiukkuun äitiä vastaan. Mutta Ödegaardin ei pitänyt saada tietää mitään! — tai hänen piti saada tietää kaikki! Hänelle ei saanut valehdella! Hetkisen perästä seisoi hän hänen kodissaan ja kertoi, ettei äiti tahtonut ottaa vastaan rahaa ja että hän harmissaan siitä että piti lähteä viemään rahat takaisin, oli repinyt setelin rikki. Hänen teki mieli kertoa enemmän, mutta Ödegaard otti hänet niin kylmästi vastaan, käski hänen nyt mennä kotiin ja kehoitti häntä osottamaan tottelevaisuutta äitiä kohtaan, silloinkin kun se tuntuu raskaalta. Tämä oli tytöstä outoa, sillä tiesihän hän senverran ettei Ödegaard ollut tehnyt niinkuin isä tahtoi. Kotimatkalla pääsi myrsky valloilleen ja juuri samassa tuli Pedro Ohlsen häntä vastaan. Tyttö oli kaiken aikaa vältellyt häntä ja aikoi nytkin tehdä samoin, sillä hän oli syypää koko onnettomuuteen. — Missä sinä olet ollut? kysyi hän ja tuli perässä. — Onko sinulle sattunut jotakin ikävää? Hänen mielessään kävi sellainen aallokko, että se saattoi viskata hänet minne hyvänsä ja tarkemmin ajatellessa ei hän oikeastaan käsittänyt, minkätähden äiti kieltäisi häntä seurustelemasta juuri Pedron kanssa; oikkuja ne kai olivat, kaikki nuo.
— Tiedätkö mitä minä olen tehnyt? virkkoi Pedro miltei nöyränä, kun tyttö oli seisahtunut. — Minä olen ostanut purjeveneen sinulle; — arvelin että sinusta ehkä olisi hauskaa purjehtia… Ja hän hymyili.
Hänen hyvyytensä, jossa tuntui köyhän rukous, liikutti tyttöä juuri nyt; hän nyökytti päätään — ja silloin tuli Pedrolle kiire. Hän kuiskasi innoissaan, että tyttö menisi kaupungin ulkopuolelle, oikeanpuolista puukujaa pitkin, suurelle, keltaiselle talaalle; sen takaa tulisi Pedro häntä noutamaan; sinne ei kukaan näkisi. Hän meni, ja hän tuli, iloisena, mutta kunnioitusta täynnä kuin vanha lapsi, ja otti tytön veneeseen. Hetkisen he purjehtivat kevyen tuulen käydessä, laskivat sitte saareen, johon kiinnittivät veneen ja menivät maihin. Pedro oli ottanut kaikellaisia makeisia mukaan tytölle, hän jakeli niitä pelonsekaisella ilolla ja otti esiin huilunsa ja soitti. Hetkiseksi unohti tyttö surunsa, katsellessaan hänen iloaan ja kun heikkojen ihmisten ilo aina tekee surumieliseksi, rupesi hän pitämään tuosta miehestä.
Tämän perästä salasi hän äidiltään uutta, vakituista salaisuutta ja se johti pian siihen, että hän piti äitiä kaiken ulkopuolella. Gunlaug ei kysellyt; hän luotti kokonaan, kunnes kerran ei enään luottanut ensinkään.
Mutta Ödegaardiltakin salasi Petra siitä päivästä lähtien paljon asioita, sillä hän vastaanotti Pedro Ohlsenilta paljon lahjoja, Ödegaardkaan ei kysellyt, koko opetus siirtyi päivä päivältä pitemmän matkan päähän. Petra oli siis jakautunut kolmen välille; toisen luona ei hän puhunut toisesta ja jokaiselta salasi hän erityisesti jotakin.
Tämän kaiken aikana oli hän, itsekään tietämättään, tullut täysikasvuiseksi ja eräänä päivänä ilmoitti Ödegaard hänelle, että hänet piti päästettämän ripille.
Tämä tieto toi tytön mieleen suurta levottomuutta; sillä hän tiesi, että ripillepääsyn mukana loppuisi opetus, ja mitä seuraisi sitte? Äiti antoi rakentaa taloonsa vinttikamaria. Hänen piti ripille päästyä saada oma huone; alituinen nakutus ja vasaroiminen muistutti hänelle sitä tuskallisesti. Ödegaard näki hänen käyvän yhä hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi, silloin tällöin huomasi hän niinikään hänen itkeneen. Asioiden ollessa tällä kannalla teki uskonnonopetus suuren vaikutuksen, vaikka Ödegaard huolellisesti vältti kaikkea, mikä saattoi häntä liikuttaa. Siitä syystä lopetti hän noin pari viikkoa ennen ripillepääsyä opetuksen, lyhyesti ilmoittamalla, että tämä oli viimeinen tunti. Sillä hän tarkoitti viimeistä tuntia, jonka hän antoi, vastakin kyllä tulisi hän pitämään huolta tytöstä, vaikka toisten kautta. Tyttö jäi kun jäikin istumaan paikoilleen, veri pakeni hänen kasvoiltaan, silmät eivät päässeet riistäytymään irti ja ehdottoman liikutuksen vallassa riensi Ödegaard perustelemaan menettelyään:
— Eiväthän kaikki nuoret tytöt ripille päästessään ole täysikasvuisia; — mutta kai sinä tunnet, että olet.
Jos tyttö olisi seisonut suuren tulen loimussa, ei hän olisi voinut lehahtaa punaisemmaksi kuin hän tuli kuullessaan nämä sanat; povi aaltoili, silmät katsoivat epävarmoina ja täyttyivät kyynelillä ja kuin takaa-ajajaa paeten kiirehti Ödegaard sanomaan:
— Jatkammeko ehkä sitte kuitenkin? Vasta jälkeenpäin hän tiesi mitä oli ehdottanut; se oli väärin; hän tahtoi paikalla ottaa sanansa takaisin; mutta tyttö nosti jo silmänsä hänen puoleensa, ei hän huulin lausunut iloansa, mutta sitä ei voimakkaammin olisi voinut ilmaista. Puolustaakseen itseään omissa silmissään jonkun syyn perustuksella, kysyi hän: