— Varmaan sinä nyt erityisesti haluat päästä johonkin työhön — siinä hän kumartui hänen puoleensa — johonkin, johon tunnet kutsumusta, Petra?
— Ei, vastasi tyttö niin kiireesti, että Ödegaard punastui ja jähtyneenä painui takaisin vuosien vanhoihin mietteisiinsä; tytön odottamaton vastaus oli herättänyt ne takaisin eloon.
Jotakin omituista tytössä liikkui, sen hän epäämättömästi oli huomannut jo silloin kun Petra oli lapsi ja hän näki hänen laulaen marssivan kaupungin poikakomppaniojen etunenässä. Mutta jota kauvemmin hän häntä opetti, sitä vähemmin sai hän selkoa hänen lahjoistaan. Ne kyllä ilmenivät joka liikkeessä; kaikki mitä hän ajatteli ja tahtoi, sen sielu ja ruumis kyllä osoittivat, molemmat yhdellä haavaa, voimakkaasti ja aina kauneuden heijastuksessa. Mutta puettuina sanoihin ja varsinkin kirjoitettuina, tuli niistä pelkkää lapsellisuutta. Koko tyttö oli kuin paljasta mielikuvitusta, mutta Ödegaard piti sitä levottomuutena. Tyttö oli hyvin ahkera, mutta hänen lukemisensa päätarkoituksena oli päästä eteenpäin, eikä oppia; se mikä seisoi seuraavalla sivulla, kiinnitti eninten hänen mieltään. Hänellä oli uskonnollista tunnetta, mutta ei, kuten rovasti sanoi "taipumusta uskonnolliseen elämään" ja Ödegaard oli usein huolissaan hänestä. Nyt katseli Ödegaard juuri asioita lähtökohdasta; ehdottomasti siirtyivät hänen ajatuksensa kiviportaiden eteen, missä hän oli ottanut tytön hoitoonsa; hän kuuli äidin terävän äänen laskevan vastuunalaisuuden hänen hartioilleen, siksi että hän oli maininnut Jumalan nimen. Asteltuaan muutaman kerran edestakaisin, sai hän kootuksi mielenmalttinsa.
— Nyt minä lähden ulkomaille, lausui hän jonkun verran arasti; — olen pyytänyt sisariani ottamaan sinut huostaansa sillaikaa, ja kun minä palaan, ajattelemme asiaa likemmin. Hyvästi! — Näemme toisemme kyllä vielä ennenkuin minä matkustan!
Hän astui niin äkkiä seuraavaan huoneeseen, ettei Petra saanut edes antaa hänelle kättä.
Hän näki hänet siellä missä vähinten oli odottanut häntä näkevänsä, nimittäin papinpenkissä kuorin luona, ihan hänen edessään, kun hän lapsiparvessa seisoi lattialla. Se kiihoitti häntä niin, että hänen ajatuksensa pitkän aikaa harhailivat poissa pyhästä toimituksesta, johon hän nöyränä ja rukoillen oli valmistautunut. Ödegaardin vanha isäkin seisahtui pitkään katselemaan poikaansa, kun hän astui esiin alkamaan. Pian piti Petran vielä kerran pelästyä kirkossa; sillä vähän alempana istui Pedro Ohlsen uusissa, kankeissa vaatteissaan; hän kurotti paraikaa kaulaansa katsellakseen poikien päiden yli tyttöparveen, häntä! Samassa hän kuitenkin taas sukelsi alas; mutta alituiseen näki Petra hänen kurottavan ohuttukkaista päätään, samassa taas sukeltaakseen näkyvistä; se johdatti Petran ajatuksia muualle, hän ei olisi tahtonut katsoa, mutta hän näki vaan, ja nyt — juuri kun muut olivat mielenliikutuksissaan, monet niin että itkivät — näki Petra kauhistuksekseen Pedron nousevan ylös, suu ja silmät kankeina, ammollaan: hän pelästyy, ei pääse istuutumaan eikä liikkumaan; sillä hänen edessään seisoo Gunlaug pää pystyssä, koko pituudessaan. Petraa puistatutti, kun hän näki äitinsä; sillä hän oli valkoinen kuin alttariliina. Hänen mustat, kiharat hiuksensa näyttivät nousevan pystyyn ja silmiin tuli äkkiä poistyöntävä voima, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet sanoa: "pois tytöstäni, mitä sinä hänestä tahdot!" Pedro lyyhistyikin penkille tämän katseen alla ja hetkisen perästä hiipi hän pois kirkosta.
Sitte sai Petra rauhan ja jota enemmän toimitus edistyi, sitä voimakkaammin riisti se hänet mukaansa. Ja kun hän vannottuaan valansa palasi paikoilleen ja kyynelten läpi katsoi Ödegaardiin, joka oli likimpänä kaikkia hänen hyviä päätöksiään, silloin teki hän sydämessään sen lupauksen, ettei antaisi hänen luottamuksensa joutua häpeään. Ja se uskollinen silmä, joka loistaen tähtäsi takaisin tyttöön, näytti anovan samaa; mutta kun tyttö oli päässyt penkkiinsä ja vielä kerran haki häntä, oli hän poissa. Pian asteli hän kotiin päin äitinsä kanssa, joka matkalla lausui:
— Nyt minä olen tehnyt mitä minulle tulee; — nyt saa Jumala tehdä loput.
Kun he molemmat yksinään olivat syöneet, sanoi hän taas nousten:
— Taitaa pitää lähteä tästä sen papinpojan luo. Enhän minä tiedä mitä siitä tulee, mitä hän hommaa, mutta hyvää hän kai on tarkoittanut. Pane taas päällesi, lapsi!