Tie kirkolle, jota he niin usein yhdessä olivat astelleet, kulki kaupungin yläpuolella, mutta kadulla eivät he koskaan olleet kulkeneet yhdessä. Tuskinpa äiti, palattuaan kaupunkiin, lienee kadulla ollutkaan. Mutta nyt hän kääntyi sinne, hän tahtoi kulkea koko kadun mitan, tahtoi kulkea sen täysikasvaneen tyttärensä kanssa!

Konfirmationipyhän iltapäivällä on tuollainen pieni kaupunki aina liikkeellä; kuljetaan talosta taloon onnittelemassa, tai katua ylös alas, näyttäytymässä ja katselemassa väkeä. Joka askeleelta pysähdytään tervehtimään, paiskataan kättä ja lausutaan hyviä toivotuksia; köyhän lapsi tulee rikkaan käytetyissä vaatteissa ja häntä viedään kiittämään niistä. Kaupungin merimiehet ulkomaalaisissa vaatteissaan, lakki kallella päässä, ja kaupungin keikarit, kauppapalvelijat, kulkivat ryhmissä, kaikkia tervehtien; latinakoulun keskenkasvuiset pojat, jokainen pidellen käsikoukussaan parhainta ystäväänsä maailmassa, honkkeloivat perässä, riehakasti arvostellen muita; — mutta tänä päivänä täytyi kaikkien nöyrästi väistyä kaupungin leijonaa, nuorta kauppiasta, kaupungin rikkainta miestä, Yngve Voldia, joka juuri oli palannut Espanjasta, valmisna huomispäivästä ottamaan käsiinsä äitinsä suuren kalakaupan. Vaalea hattu vaaleilla hiuksilla loisti hän kadulla niin että nuoret rippilapset miltei joutuivat unohduksiin. Kaikki toivottivat häntä tervetulleeksi, hän puhui kaikkien kanssa, hymyili kaikille. Vaalea hattu vaaleilla hiuksilla vaelteli katua ylös, alas ja valoisa nauru kuului. Kun Petra ja hänen äitinsä tulivat ulos, kohtasivat he hänet ensimäiseksi ja, ikäänkuin he todella olisivat tönäisseet häntä, peräytyi hän Petraa, jota ei tuntenut entisekseen.

Hän oli kasvanut pitkäksi, ei äidin mittaiseksi, mutta kuitenkin pitemmäksi useimpia muita, hän oli käynyt siroksi, sorjaksi, reippaaksi — hän oli kuin äiti eikä kuitenkaan äiti, alituisesti vaihdella välähdellen. Itse nuori kauppiaskaan, joka yhä seurasi, ei enään pystynyt vetämään kävelijäin katseita puoleensa; äiti ja tytär yhdessä olivat oudompi näky. He astelivat nopeasti, tervehtimättä, koska muut kuin merimiehet heitä harvoin tervehtivät. Vielä nopeammin he kuitenkin palasivat takaisin, sillä he olivat kuulleet Ödegaardin jo lähteneen kotoa höyrylaivalle, jonka juuri piti lähteä. Varsinkin piti Petra kiirettä. Hänen täytyi, hänen täytyi saada sanoa hänelle hyvästi ja kiittää häntä ennenkuin hän läksi. Pahasti hän teki, kun sillä tavalla läksi hänen luotaan! Hän ei huomannut ketään niistä, jotka katselivat häntä; hän näki laivan savun kattojen yläpuolella, ja se näytti etenevän. Kun he tulivat sillalle, läksi laiva juuri liikkeelle ja itku kurkussa riensi Petra etemmä puukujaan, hän juoksi enemmän kuin käveli ja äiti asteli perässä. Koska laiva oli tarvinnut aikaa kääntyäkseen satamassa, jäi hänelle kyllä aikaa juosta vuonolle, nousta kivelle ja siinä huiskuttaa nenäliinaansa. Äiti jäi puukujaan eikä lähtenyt rantaan asti; Petra huiskutti — nosti kättään korkeammalle ja korkeammalle; mutta kukaan ei huiskuttanut takaisin.

Silloin ei hän enään jaksanut hillitä itseään, vaan itkun takia täytyi hänen lähteä ylempää tietä kotiin. Äiti seurasi, mutta ääneti. Kyynelten vallassa, ympärilleen katsomatta, tuli hän vinttikamariin, jonka äiti tänään oli hänelle lahjoittanut ja jossa hän tänä yönä oli nukkunut ensi kerran ja aamulla niin täynnä riemua pukeutunut uusiin vaatteisiinsa; hän ei tahtonut mennä alas, vaikka sinne oli tullut merimiehiä ja vieraita, hän riisui rippipukunsa, hän istui vuoteensa laidalla myöhään yöhön eikä mikään hänestä tuntunut niin onnettomalta kuin tulla täysikasvaneeksi.

NELJÄS LUKU.

Heti konfirmationin perästä läksi hän eräänä päivänä Ödegaardin sisarten luo, mutta huomasi pian, että Ödegaard oli mahtanut erehtyä; sillä rovasti ei ollut häntä näkevinään ja tyttäret, molemmat Ödegaardia vanhemmat, pysyivät kankeina. He tyytyivät veljen puolesta antamaan niukkoja tietoja siitä mihin Petran nyt oli ryhtyminen. Koko aamupäivän piti hänen ottaa osaa taloustoimiin eräässä talossa kaupungin ulkopuolella ja iltapäivällä käydä neulomakoulua, yöt hänen piti viettää kotona, samoin syödä aamiaista ja illallista. Hän teki kuten oli määrätty ja viihtyi aika hyvin niin kauvan kuin puuha oli uutta, mutta myöhemmin ja varsinkin kesällä, se rupesi häntä ikävystyttämään; sillä tähän aikaan oli hän tottunut istumaan metsässä kaiken päivää, hän oli lukenut kirjojaan, joita hän nyt sydämestään kaipasi, kuten kaipasi Ödegaardia, kuten kaipasi puhekumppania. Seuraus oli, että hän vihdoin otti puhekumppanin mistä löysi. Siihen aikaan tuli neulomakouluun nimittäin nuori tyttö, jonka nimi oli Liisa Let, nimittäin Liisa, mutta ei Let; sillä Let oli ollut nuori kadetti, joka käydessään kotona joululomalla, oli mennyt hänen kanssaan kihloihin, kun hän vasta oli koulutyttö. Liisa vakuutti niin totta kuin hän eli, ettei siinä ollut perää ja rupesi itkemään heti kun asiaa mainittiin, mutta Liisa Letiksi häntä senjälkeen sanottiin kun sanottiinkin. Pieni, reipas Liisa Let itki usein ja nauroi usein, mutta sekä itkiessään että nauraessaan ajatteli hän rakkautta. Uudet, oudot ajatukset täyttivät pian mehiläisparvena koko neulomakoulun; kun käsi ojentui ottamaan lankarullaa, kosi se ja rulla suostui tai antoi rukkaset; neula meni kihloihin langan kanssa ja lanka uhrautui piste pisteeltä julman neulan hyväksi; se joka pisti sormeensa, vuodatti sydänverensä, se, joka vaihtoi neulaa, oli uskoton. Jos kaksi tytöistä kuiskaili keskenään, puhuivat he jostakin ihmeellisestä tapahtumasta; pian rupesi kaksi uutta tyttöä kuiskailemaan, sitte taas kaksi uutta; jokaisella oli oma uskottunsa ja salaisuuksia oli tuhansia; se oli ihan sietämätöntä.

Kerran iltapäivällä hämärissä — kun tuli sellaista hienoa sadetta, josta sanotaan että sataa tuhuttaa, seisoi Petra suuri huppuliina päässä kotitalonsa edustalla ja katseli etehiseen, jossa nuori merimies seisoi valssin säveltä vihellellen. Tyttö piteli molemmin käsin huppuliinaa kireästi leukansa alla niin että vain silmät ja nenä näkyivät, mutta merimies huomasi selvästi, että hän vilkutteli silmää hänelle, ja merimies hypähti heti paikalla sinne missä hän seisoi.

— Kuule Gunnar, tuletko kävelemään?

— Mutta sataa.

— Vähät siitä! ja he astuivat pienelle talolle ylempänä.