— Mitäs sinä, Petra, sitte kihlatuilla tarkoitat? Oikein minun pitää sitä kysyä, sillä ei siitä kai sentään mitään ole, että juostaan ylös mäkiä, toinen toisen perässä.
— Ei, totta se on, naurahti tyttö ja pysähtyi. — Mutta kuule nyt, Gunnar, sillaikaa kun me tässä seisomme puhkimassa — huhhuh! — sanon minä sinulle miten kihlatut elävät. Niin kauvan kun sinä olet kaupungissa, pitää sinun odottaa neulomakoulun ulkopuolella joka ilta ja saattaa minut kotiin ovelle, ja jos minä olen ulkona jossakin muualla, pitää sinun odottaa kadulla, kunnes minä tulen. Mutta kun sinä olet matkustanut pois, pitää sinun kirjoittaa minulle. Ja ostaa lahjoja ja lähettää minulle. Se on totta: kaksi sormusta, toisessa sinun nimesi ja toisessa minun ja vuosiluku ja päivämäärä, meidän täytyy antaa toisillemme; mutta minulla ei ole yhtään rahoja, niin että sinä saat ostaa ne molemmat.
— Sen minä kyllä teen, mutta…
— Mikä mutta nyt taas?
— Herranen aika, minä vaan ajattelin, että sitte minun täytyy saada mitta sinun sormestasi.
— Sen sinä kyllä heti saat! ja tyttö repäisi irti heinän, mittasi ja puraisi poikki. — Mutta älä nyt heitä sitä pois!… Merimies pani mitan paperipalaseen ja paperin muistikirjaansa; Petra seurasi silmillään että muistikirja taas joutui hyvään talteen. — Lähdetään sitte, en minä enään viitsi seisoa tässä.
— Mutta kyllä tämä minusta on niinkuin vähän noloa, Petra.
— Niin, jollet sinä tahdo, ukkoseni, niin yhtäkaikki!
— Tietysti minä tahdon. Eihän siitä ole kysymystä; — mutta enkö minä saa edes painaa kättäsi?
— Minkätähden?