— Hiljaa! huudahti nyt Petrakin, joka jo oli painunut keskelle toimintaa; sillä pirullinen munkki oli rientänyt paikalle, miekka kädessä; rakastavaisten täytyi ottaa vaate ja hän leikkasi sen kahtia heidän välillään, kuten kirkko leikkaa, kuten tuska leikkaa, kuten miekka leikkasi paratiisin portilla ensi päivänä. Itkevät naiset ottivat morsiamen punaisen seppeleen ja antoivat hänelle valkoisen; se sitoi hänet luostariin elinajaksi. Se mies, jolle hän kuului läpi ajan ja iäisyyden, oli tietävä, että hän on elossa, mutta hän ei saa häntä; että hän on siellä, mutta hän ei koskaan saa häntä nähdä; kuinka sydäntäsärkevästi he sanoivat toisilleen hyvästi, suurempaa tuskaa kuin heidän, ei saattanut maailmassa olla!
— Herranen aika! kuiskasi vanha nainen, kun esirippu laski; — älkää toki olko noin hullunkurinen! eihän se ole kuin rouva Naso, tirehtöörin rouva.
Petra pingoitti auki silmänsä ja katseli katselemistaan hyvää naista; hän luuli häntä hulluksi ja kun nainen jo kauvan oli luullut Petrasta samaa, katselivat he tuontuostakin jonkun verran arasti toisiinsa, mutta eivät enään puhuneet.
Kun esirippu taasen nousi, ei Petra enään saattanut seurata; sillä hän näki vaan morsiamen luostarimuurien takana ja sulhasen yötä päivää ulkopuolella epätoivoisena; hän kärsi heidän tuskansa ja rukoili heidän rukouksensa; mutta mitä hänen silmiensä edessä tapahtui, liukui väritönnä ohitse. Juhlallinen hiljaisuus hänet vihdoin kutsui takaisin; tyhjä kirkko avartui, vain kellon kaksitoista lyöntiä kajahti. Holveissa alkaa jyristä, muurit värisevät, pyhä Olavi on kääriliinoissaan noussut arkustaan, suurena ja hirvittävänä; miekka kädessä hän tulee, vartijat pakenee, ukkonen jyrisee ja ojennettu miekka lävistää munkin. Sitte pimenee ja näky on poissa. Mutta munkki on paikoillaan tuhkaläjänä, siinä mihin pitkäisen tuli iski.
Petra oli tietämättään pidellyt kiinni vanhasta naisesta, joka kovasti oli pelästynyt, kun Petra suonenvedontapaisesti oli iskenyt häneen kiinni; nähdessään hänen kalpenemistaan kalpenevan, riensi hän nyt sanomaan:
— Herra siunaa, lapsi, sehän on vaan Knutsen! Tämä on ainoa osa, jonka hän osaa näytellä, hän kun puhuu niin karkeasti.
— Ei, ei, ei, ei, minä näin liekkejä hänen ympärillään, sanoi Petra, — ja kirkko värisi hänen askeltensa alla!
— Mutta hiljaa nyt! huudettiin monelta taholta.
— Ulos se, joka ei osaa olla hiljaa!
— Hiljaa parvella! huudetaan permannolta.