— Hiljaa! vastataan parvelta.
Petra oli käpristynyt kokoon, ikäänkuin piiloittuakseen, mutta unohti heidät samassa kaikki; sillä kas, rakastavaiset ovat taas tuossa, pitkäisen tuli on murtanut heille tien auki, he aikovat paeta! He ovat löytäneet toisensa, he syleilevät toisiaan — suojele heitä nyt, taivaan Jumala!
Silloin nousee torvien ja huutojen melu, ylkä temmaistaan hänen rinnaltaan, taistellaan isänmaan puolesta, hän haavoittuu, hän lausuu kuollessaan tervehdyksen morsiamelleen! — — Petra käsittää mitä oikeastaan on tapahtunut vasta kun morsian hiljaa astuu sisään — ja näkee armaansa ruumiin! Silloin tuntuvat tuskan pilvet kokoontuvan yhteen ainoaan kohtaan; mutta ainoa katse ne hajoittaa: morsian nostaa katseensa kuolleen rinnalta ja rukoilee itselleen kuolemaa! Taivas avautuu tälle katseelle, tulee valoa, hääsali on siellä ylhäällä, päästäkää morsian sisään! Niin — hän jo saattaa nähdä sinne sisään; sillä hänen katseestaan loistaa rauha kuni rauha korkeilla tuntureilla. Silloin painuvat silmäkannet umpeen: taistelu sai korkeamman ratkaisun, heidän uskollisuutensa suuremman palkan: morsian on nyt hänen luonaan.
Petra istui kauvan hiljaa; sydän oli kohonnut uskon siivillä, suuruuden voima täytti hänet. Hän kohosi ylös kaikesta, mikä oli pientä, hän kohosi pelon ja tuskan yläpuolelle, hän nousi, hymyillen kaikkia vastaan, jotka olivat veljiä ja sisaria; pahaa, mikä eroittaa, ei ollut olemassa, pitkäinen oli musertanut sen alleen. Ihmiset hymyilivät takaisin hänelle; hänhän se näytelmän aikana oli ollut puolihulluna; — mutta hän ei heidän hymyssään nähnyt muuta kuin heijastuksen omasta voitostaan. Siinä uskossa, että he hymyilivät yhdessä hänen kanssaan, hymyili hän niin säteillen takaisin, että heidän täytyi yhtyä hänen hymyynsä; hän astui alas leveitä portaita, kahden väistyvän rivin välillä, jotka heijastivat hänen iloaan ja sitä kauneutta, joka hänen yllään säteili. Säteet meidän sisässämme saattavat joskus käydä niin voimakkaiksi, että me annamme kirkkautta kaikelle ympärillämme, vaikkemme itse sitä näe. Maailman suurinta voittokulkua on matkata omien loistavien ajatustensa julistamana, kantamana ja saattamana.
Kun hän itsensä tietämättä oli päässyt kotiin, kysyi hän mitä se oikein oli ollut. Läsnä oli useita, jotka hänet ymmärsivät ja osasivat antaa selittävän vastauksen. Ja kun hän oli saanut varman selvyyden siitä mitä näytteleminen oli ja suuret näyttelijät saivat aikaan, nousi hän ja sanoi:
— Se on suurinta maailmassa, siksi minä tahdon tulla.
Heidän ihmeekseen puki hän uudelleen ylleen ja läksi ulos; hänen täytyi saada olla yksinään ulkona luonnossa. Hän asteli kaupungin ulkopuolelle ja kulki kovassa tuulessa likeiselle niemelle. Siellä alla raivosi meri, mutta kaupunki lepäsi molemmin puolin lahtea valoisassa sumussa, jonka takana lukemattomat yksityiset tuikut tekivät työtä, voimatta muuta kuin loistaa harson läpi, nousemaan ne eivät saaneet sitä. Siitä tuli hänen sielunsa kuva. Suuri synkkyys hänen jalkainsa alla kumisi jylhästi viestejään läpitunkemattomasta syvyydestä; joko piti vaipua sinne alas tai koettaa loistaa loistavien mukana. Hän kysyi itseltään minkätähden ei hän koskaan ennen ollut tuntenut näitä ajatuksia ja hän vastasi itselleen syyn olevan sen, että vain silmänräpäykset hallitsivat häntä; nyt hän kuitenkin tunsi, että hänkin hallitsi silmänräpäyksiä. Nyt hän sen näki: hänelle annettaisiin yhtä monta silmänräpäystä kuin tuolla oli noita tuikkivia valoja ja hän rukoili Jumalaa, että työllä voisi täyttää ne kaikki, niin ettei Hän olisi turhaan sytyttänyt yhtään. Hän nousi, sillä kävi jäinen viima; hän ei ollut viipynyt kauvan, mutta kun hän asteli kotiin päin, tiesi hän minne kulki.
* * * * *
Seuraavana päivänä seisoi hän teatterinjohtajan oven takana. Sisältä kuului suuri tora; toinen ääni tuntui muistuttavan eilistä rakastajatarta, tosin se nyt soi toisessa äänilajissa, mutta se sai silti Petran vapisemaan. Hän odotti kauvan; kun ei torasta koskaan tuntunut tulevan loppua, koputti hän.
— Tulkaa sisään! huusi hyvin äkäinen herranääni.