— Siis: joka kerta kun ei ihminen tee työtä, pitää hänen rukoilla? —
Voiko kukaan ihminen sitä? Mitä rukousta siitä tulisi ja mitä työtä?
— Eikö hänen myöskin pidä levätä?
— Meidän pitää levätä vasta kun emme enään jaksa; sillä sitte eivät pahat ajatukset kiusaa meitä, — oi, sitte eivät pahat ajatukset kiusaa! sanoi Else taasen ja psalmista joutui mukaan:
Käy lepoon raadollinen sa ruumis, otollinen on lepo sinullen. Se hetki pian saapi, kun maa se aukeaapi sun sisääns' sulkien! —
— Hiljaa, Eerik, ja kuuntele nyt, sanoi rovasti.
Mutta Ödegaard veti jo kokoon solmua:
— Katsokaa, työ antaa hedelmänsä ja vaatii leponsa. Mutta minä puolestani arvelen seurustelusta, laulusta, soitosta ja kaikesta sellaisesta, että ne ovat sekä työn suloisia hedelmiä että samalla antavat hengelle vahvistavaa lepoa.
Nyt nousi leirissä levottomuus; kaikki katselivat Randiin, sillä nyt oli päävoiman aika astua esiin. Hän käänteli ja väänteli ja vihdoin kuului hitaasti ja hiljaa:
— Ei maallisessa laulussa ja soitossa ja tanssissa ole mitään lepoa; sillä senkaltaiset kiihoittavat lihaa synnillisiin himoihin. Eikä suinkaan se voi olla työn hedelmää, joka tuhoaa työn ja veltostuttaa.
— Voi, niin, senkaltaisissa on suuri kiusaus! sanoi vaalea nainen huoaten.
Tämä johti Eerikin virrenvärsyyn: