— Kuule nyt, Eerik, jollet sinä osaa vaieta, niin saat lähteä ulos puhumaan loppuja. — Mihin me nyt jäimmekään?
Mutta Ödegaard oli suurella riemulla seurannut Eerikiä eikä muistanut sitä. Silloin kuului tyynesti huivien sisästä:
— Minä sanoin, ettei se voi antaa lepoa eikä olla työn hedelmää, joka…
— Nyt minä muistan: joka johdattaa kiusaukseen, — ja sitte tuli
Eerik todistamaan, että rukouksessakin voi olla kiusausta. —
Katsokaammepa nyt mitä nämä asiat muuten voivat matkaansaattaa.
Oletteko huomanneet, että iloiset ihmiset tekevät työtä paremmin kuin
raskasmieliset? Minkätähden?
Lauri huomasi mihin päin oltiin menossa ja sanoi sentähden:
— Usko tekee iloiseksi.
— Niin, kun se on valoisa; mutta etkö ole nähnyt, että usko voi tehdä niin pimeäksi, että maailma ympärillämme on kuin kuritushuone?
Vaalea nainen huokaili huokailemistaan niin että kaikki huivit rupesivat liikkumaan; Laurikin katsoi häneen terävästi ja hän vaikeni, Ödegaard jatkoi:
— Alituisesti sama asia, olkoon se sitte työtä, rukousta tai leikkiä, tekee ihmisen typeräksi ja synkäksi. Sinä saatat kaivaa maata kunnes muutut juhdaksi, rukoilla kunnes tottumus tekee sinut munkiksi, leikkiä, kunnes olet veltto nuoranukke. Mutta sekoita ne kaikki. Vaihtelevaisuus vahvistaa mieltä ja ajatusta; siinä voittaa työsi ja uskosi käy valoisaksi.
— Meidän tulee siis ruveta pitämään iloa nyt! sanoi nuori mies ja nauroi.