— Niin, ystävät, kunnia teille siitä, että sellaisten olosuhteiden vallitessa etsitte kirkkoa. — Kunhan ei teille nyt tapahtuisi mitään matkalla!
Eerik vastasi hiljaa:
Jos Herra on mun kanssa, niin mitään pelkää en! Hän sortaa sortajansa, kun Häntä rukoilen!
— Se on totta, Eerik, tällä kertaa osuit oikeaan!
— Mutta odottakaappa, sanoi Ödegaard, heidän yrittäessään lähteä; — se ei ole ihme, ettette te tunne minua; mutta minulla pitäisi olla sukulaisia Ödegaardissa.
Kaikki kääntyivät häntä kohti, itse rovastikin, joka kai kyllä oli sen tietänyt, mutta ehkä unohtanut.
— Nimeni on Hans Ödegaard, rovasti Knut Hansen Ödegaardin poika, joka kerran lähti teidän joukostanne maailmalle, reppu selässä.
Silloin kuului noiden monien huivien sisältä:
— Herra Jumala — se on veljeni se.
He olivat kaikki jääneet paikoilleen, mutta kukaan ei saanut sanaa suustaan. Vihdoin kysyi Ödegaard: