— Eihän se ole kuin karitsa, sanoi äiti.
— Mutta se on kipeä, sanoi Margit.
Hän ei moniin aikoihin ollut käynyt kirkossa; hän selitti antaneensa äidin mennä, ja täytyihän jonkun olla kotona. Eräänä kesäisenä sunnuntaina oli ilma niin kaunis, että äiti arveli heinien voivan kuivaa vuorokauden lisää ja ehdotti, että he molemmat menisivät. Margit ei voinut sanoa siihen mitään ja pukeutui; mutta kun he olivat päässeet niin kauvas, että he saattoivat kuulla kirkonkellot, purskahti hän itkuun. Äiti kävi kalman kalpeaksi; he jatkoivat matkaansa, äiti edellä, tytär perässä, kuulivat saarnan, veisasivat virret viimeiseen asti, kuulivat siunauksen ja läksivät vasta kun oli soitettu pois kirkosta. Mutta kun he taasen olivat päässeet kotipirttiin, sulki äiti hänet syliinsä ja sanoi:
— Älä, lapseni, salaa minulta mitään.
Taas tuli talvi; sinä talvena ei Margit tanssinut. Mutta Niilo räätäli soitti, joi entistä enemmän ja kieputti aina lopuksi kauneinta tyttöä. Siihen aikaan kerrottiin varmana, että hän saattoi ottaa talon hienoimmista tytöistä minkä vaan halusi, ja toiset lisäsivät, että Eli Böen itse oli kosinut tyttärensä, Birgitin puolesta, joka rakasti häntä niin että oli kipeänä.
Mutta juuri niihin aikoihin vietiin Kampenin tyttären lapsi ristille; sen nimeksi pantiin Arne ja sen isäksi sanottiin Niilo räätäliä.
Samana iltana oli Niilo suurissa häissä ja joi itsensä humalaan. Hän ei tahtonut soittaa, mutta tanssi lakkaamatta eikä kärsinyt lattialla keitään muita. Mutta kun hän tuli pyytämään Birgit Böeniä tanssiin, kieltäytyi tämä. Niilo räätäli naurahti, kiepahti ympäri ja tarttui ensimäiseen tyttöön, mikä eteen sattui. Tämäkin tyttö pani vastaan. Niilo katsahti häneen: se oli pieni musta tyttö, se oli istunut tuijottamassa häneen ja nyt se oli ihan kalpea. Niilo kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi.
— Etkö sinä tanssi minun kanssani, Karen? Tyttö ei vastannut. Niilo kysyi toisen kerran.
Silloin hän kuiskaten vastasi kuiskattuun kysymykseen:
— Se tanssi voisi viedä kauvemmakuin minä tahdon.