— Hän ei antanut minun lämmittää. Päivällisen jälkeen oli Arne työssä; illalla taas heidän joukossaan. Silloin istui vaimokin heidän kanssaan. Naiset ompelivat; mies hommasi pikkuaskareissa; Arne auttoi häntä; tuntikausia oli ihan hiljaista; sillä Eli, joka muuten näytti olevan äänessä, vaikeni hänkin. Arne ajatteli kauhulla, että niin varmaan usein oli hänenkin kotonaan; mutta ikäänkuin vasta nyt hän sen tunsi. Eli veti vihdoin syvän huokauksen, ikäänkuin hän jo olisi kestänyt tätä tarpeeksi kauvan ja rupesi sitte nauramaan. Silloin nauroi isäkin ja Arnestakin se oli naurettavaa ja hän yhtyi nauruun. Siitä lähtien puhuivat he yhtä ja toista; vihdoin enimmäkseen hän ja Eli; isä pisti sanoja joukkoon. Mutta kerran oli Arne puhunut kauvan ja tuli nostaneeksi silmiään; silloin kohtasi häntä äidin, Birgitin katse; hän oli päästänyt työn helmaansa ja tuijotti häneen. Hän kävi heti kiinni työhönsä, mutta niin pian kuin Arne puhui, katsahti hän taas häneen.
Tuli maatapanon aika ja jokainen meni haaralleen. Arne päätti panna mieleensä ensimäisen unen uudessa paikassa, mutta siinä ei ollut mitään järkeä. Hän ei koko päivänä ollut puhunut isännän kanssa kuin vähän tai ei ensinkään, mutta yöllä hän näki unta vain hänestä. Viimeinen oli, että Baard istui lyömässä korttia Niilo räätälin kanssa. Tämä oli hyvin vihainen ja aivan kalpea kasvoiltaan; mutta Baard hymyili ja vei kaikki tikit.
Monena päivänä, jotka Arne siellä vietti, ei puhuttu paljon mitään, mutta tehtiin paljon työtä. Ei vaiettu yksin arkituvassa, vaan palvelijat, torpparit ja yksin naisetkin vaikenivat. Talossa oli vanha koira, joka aina haukkui, kun tuli vieraita; mutta talonväet eivät koskaan saattaneet kuulla koiran haukkuvan ilman että joku sanoi: "hys!" ja silloin koira aina muristen meni paikoilleen maata. Kotona Kampenilla katolla oli suuri tuuliviiri, joka kääntyili tuulessa; täällä oli vieläkin suurempi tuuliviiri; Arnen täytyi huomata se siksi, ettei se liikkunut. Kovalla tuulella koetti viiri päästä irralleen ja Arne katseli sitä, kunnes hänen täytyi nousta katolle irroittamaan viiriä. Se ei ollut jäätynyt kiinni, kuten Arne ajatteli, vaan väliin oli pistetty puukapula, jotta viiri pysyisi paikoillaan. Arne veti pois kapulan ja viskasi menemään; se sattui Baardiin, joka juuri tuli. Hän nosti päätään.
— Mitä sinä siellä teet?
— Irroitan viiriä.
— Älä huoli; se narisee, kun pääsee kieppumaan. Arne istui hajareisin katonharjalla.
— On kai se sentään parempi kuin että se vaikenee. Baard kurotti katseensa Arneen ja Arne silmäili alas Baardiin; sitte Baard hymähti:
— On kai viisaampaa vaieta; kun kirkuu vaikka puhua pitäisi, tiemmä.
Saattaa sattua, että joku sana kummittelee pitkiä aikoja senjälkeen kun se on lausuttu, varsinkin, jos se on viimeinen. Nämä sanat seurasivat Arnea, kun hän pakkasessa astui alas katolta ja ne olivat hänen mielessään kun hän illalla astui tupaan. Siellä seisoi Eli hämärissä ja katseli ikkunasta jäätä, joka kirkkaana kiilteli kuutamossa. Arne meni toiseen ikkunaan ja katseli ulos kuten Elikin. Sisässä oli lämmintä ja hiljaista, ulkona oli kylmää; äreä viima vinkui läpi laakson ja rytyytti puita niin etteivät varjot, joita ne kuutamossa loivat, pysyneet paikoillaan, vaan haparoivat ja ryömivät pitkin lunta. Pappilasta tunki joku valo tänne asti, se näytti syttyelevän ja sammuilevan, muuttavan muotoa ja karvaa, kuten aina, kun valoa liian kauvan katselee. Tunturi nousi tummana, pohjallaan tarinoita, harjalla lunta ja kuutamoa. Taivaanlaki oli tähdessä, yhdessä kulmassa hiukan väräjävää revontulta, mutta se ei halunnut loimuta ylemmä. Vähän matkaa ikkunasta, veteen päin, oli puita, ja niiden varjot hiipivät toistensa luo; mutta suuri saarni seisoi yksikseen ja kirjoitteli lumeen.
Oli ihan hiljaista; vain silloin tällöin päästi jokin pitkän, valittavan äänen.