— Mikä se on? kysyi Arne.
— Tuuliviiri, sanoi Eli ja lisäsi ikäänkuin itsekseen: — se on mahtanut päästä irroilleen.
Arne olisi tahtonut puhua, muttei saanut sanaa suustaan. Vihdoin hän sanoi:
— Muistatko satua rastaista, jotka lauloivat?
— Muistan.
— Sehän on totta: sinähän sen kerroit… Se oli kaunis satu.
Ja sitte lausui Eli niin lahealla äänellä, että Arne ensi kertaa luuli sen kuulevansa:
— Minusta tuntuu usein, että jokin laulaa, kun on ihan hiljaista.
— Se on se hyvä mikä meissä itsessämme asuu.
Tyttö katsahti häneen ikäänkuin vastaus olisi sisältänyt liian paljon; molemmat vaikenivat sen jälkeen. Sitte kysyi tyttö, piirrellen sormellaan ruutuun: