Puhkesivat umput ja linnut laulelit.
Puski tuuli siihen: "nuo mulle antaisit'"
— Voi, kuomakulta, suo
ett' marjaksi saa nuo!
Ja tuulessa puun lehvät huojuelit.
Paistoi päiväkulta ja kypsi tertut sen.
"Anna!" pyysi tyttö niin punaposkinen.
— Voi kullanmurunen
sa saathan jokaisen!
Puu onnellisna virkkoi nyt maahan taipuen.
Se laulu valtasi Elin niin että hän tuskin saattoi hengittää. Laulettuaan Arne istuikin sen näköisenä kuin hän olisi laulanut enemmän kuin tahtoi sanoa.
Pimeys lepää raskaana niiden päällä, jotka kahden sen sisässä istuvat eivätkä tahdo puhua; eivät he koskaan ole likempänä toisiaan kuin silloin. Arne kuuli kun tyttö vaan kääntyi, kun hän vaan veti kättään peitteen päällitse, kun hän vaan vähänkin syvemmin hengitti.
— Arne — etkö sinä voisi opettaa minua tekemään lauluja?
— Etkö koskaan ole koettanut?
— Olen näinä viime päivinä; mutta ei siitä tule mitään.
— Mitä sinä sitte olisit niihin tahtonut?
— Jotakin äidistä, joka piti sinun isästäsi.
— Se on raskas aihe.